Powered By Blogger

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Helsinki

Kävin vaimoni kanssa pääkaupungissa tapaamassa tytärtämme. Vierailimme hänen kotonaan, mutta yövyimme hotellissa. Hotelli oli siisti, rauhallinen, se henki menneitten aikojen vaatimattomuutta. Meille juuri sopiva paikka.

Kerron tässä sunnuntaipäivästämme Helsingissä, se oli mukava päivä. Aamulla nautimme tukevan aamupalan – siinä oli munakokkelia, pekonia, ruisleipää, karpalomehua, juustoa, makkaraa, jukurttia ja viinimarjoja sekä tietenkin kahvia.


Aamiaisen jälkeen köpöttelimme Vanhaan kirkkoon jumalanpalvelukseen. Kirkossa oli aika paljon porukkaa, vaimo sanoi jälkeenpäin, että pappihan kertoi siellä olevan jonkun vuosikurssin väkeä. Olin kerennyt ihmetellä miten täsmällisesti ja oikein kirkkokansa veisasi virret. Päivän Sana oli Markuksen evankeliumista. Siinä kerrottiin uudesta viinistä jota ei kuulemma kaadeta vanhoihin leileihin. Jotenkin se aihe tuntui erikoiselta Vanhassa kirkossa ei kovin nuorelle kuulijakunnalle. Pappi soudatteli puheensa varmaankin ihan taitavasti, vaikka sanoikin ettei ole mikään erityisempi viiniasiantuntija. Oli kiva käydä Vanhassa kirkossa. Siellä oli semmoinen jännä tapa, että ihmiset saivat käydä alttarin liepeillä rukoilemassa lyhyesti ja pappi kosketti heidän otsaansa.


Kirkon jälkeen kävimme tyttären luona. Menimme metrolla. Meillä oli R-kioskilta ostetut liput ja tytär neuvoi edellisenä iltana miten ne otetaan käyttöön. Tytär asuu lähiössä itäisessä Helsingissä. Ostimme sieltä hänelle kukkia. Asunto oli aika pieni, mutta sovimme sinne ihan mukavasti. Nautimme kahvit ja rupattelimme. Sitten läksimme kolmestaan keskustaan metrolla.

Rautatientorilta kiiruhdimme Suomenlinnan lautalle. Lautalla lokit liitelivät perässämme. Oli hauska katsella niitä niin läheltä. Suomenlinnassa kuljimme merkittyä reittiä monien muitten matkailijoitten ja kaupunkilaisten joukossa. Kävimme siellä sun täällä ja löysimme hakemisen jälkeen myös sen Kuninkaanportin, jossa on ne portaat. Myös sukellusvenhe nähtiin. Ilma oli lauhkea, sumuinen. Syksy värjäsi maisemaa kirpeillä väreillä. Nautimme kahvit ja keksit kahvilan ulkopuolelle asetetuilla penkeillä. Siinä istuessa tunsin Korkeamman voiman iskevän minulle lempeästi silmää.

 
Palattuamme Helsingin keskustaan kävelimme Senaatintorilla ja Kruunuhaassa. Otin valokuvia julkisista rakennuksista. 


Etsimme ruokaravintolaa, mutta monet olivat sunnuntaina suljetut tai sitten hintahaarukkamme yläpuolella. Tytär sanoi, että mennään ratikalla keskustaan. Vai oliko se spåralla? Me menimme. Jalat alkoivatkin jo olla levon tarpeessa. Jossakin ravintolassa sitten einehdimme minkä jälkeen alkoivat keskustelut siirtyä vähän vakavampiin aiheisiin, niin että poistuimme ravintolasta. Siinä Mannerheimintiellä sitten halasimme tytärtämme ja läksimme hotellille. Matkalla hotellille väistelimme muita vastaantulijoita, joitten ei tarvinnut ottaa kanssakulkijoita huomioon. Minä ehdotin vaimolle, että käytäisiin huomenna katsomassa se Vadelmavenepakolainen. Niin myös sittemmin teimme, mutta se sunnuntaipäivä päättyi hotellihuoneen hiljaisuuteen.

10 kommenttia:

  1. Postauksesi henkii surumielisyyttä. Vai koenko minä sitä nykyään kaikessa, kun minusta Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja -romaanikin on hyvin surullinen. Monet pitävät sitä kirjaa vain huumorikirjana.

    Vadelmavenepakolaista en uskalla mennä katsomaan, koska arvelen, että se tuntuisi kirjaa ja teatteria (Kom-teatteri) laimeammalta.

    "Väistelimme muita vastaantulijoita, joitten ei tarvinnut ottaa kanssakulkijoita huomioon." Tuttua! Minä koen ihan samalla tavalla, olen aina väistelemässä. Vastaan saattaa jyrätä kolme nuorta ihmistä rinnakkain täyttäen koko jalkakäytävän ja minähän se olen, joka puikin sivuun. Joskus olen oikein kokeillut, että en väistä. Kyllä ne sitten viime hetkellä siirtyvät. Tämä taitaa johtua nuoresta kaupunkikulttuurista. En ole joutunut tällaiseen yksipuoliseen väistelyyn esim. Barcelonan kaduilla. Vanhoissa kaupungeissa kaikki ennakoivat ja luovivat sujuvasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää vissiin alkaa lukea näitä Nousiaisen romaaneja. Kuopion teatterissa katseltiin Maaninkavaara. Siinä oli hauskuus vähän samalla tapaa pinnalla kuin tässä Vadelmavenepakolaisessakin. Alkupuoli ja keskivaihe kirvoittivat monet naurut, mutta lopussa homma jotenkin kiehahti kasaan. Ehkä Nousiaisen kannattaisi kirjoittaa jatkoromaaneja? Pysyisi jännite yllä loppumattomiin. Mutta elokuva käy ihmeessä katsomassa. Miten mainiosti Jonas Karlsson onkin opetellut lausumaan suomenkieliset vuorosanansa!

      Surumielisyys saattaa johtua syksyisistä kuvista? Sunnuntaipäivä oli minulle reissumme huipentuma ja muistelen sitä varmaan pitkään.

      Kanssakulkijoitten väistämättömyyttä ilmeni kyllä kaikenmaalaisia kansalaisia kohdattaessa. Jotenkin tuli lopulta ikävä oman kodin suojiin tuttujen kartiinien taakse.

      Poista
  2. Ehkä se onkin matkustuksen tarkoitus, alkaa kaivata kotiin. Kotona on niin hyvä olla vaikkei aamiaisella ole munakokkelia ja pekonia. Minulla jäi Vadelmavenepakolainen kesken (siis kirja). Se tuntui jotenkin pitkitetyltä vitsiltä. Mutta kai se hyvä kirja on kun siitä tehdään näytelmiä ja elokuvia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla, että matkustaminen kasvattaa tykkäämään kotona olemisesta. Ehkä siinä on jokin yleisempi kuvio takana? Koulussakin tykkäsin eniten kesälomista.

      Vai niin, Vadelmavenepakolainen voi siis tuntua romaanina liian niukkaravinteiselta? Asia lienee pakko selvittää tutustumalla kirjaan ihan itse.

      Poista
  3. Kas vaan, kuinka Helsinki on vetänyt puoleensa meitä maakuntien immeisiä. Minäkin siellä käväisin ja palasin saman tien omiin oloihini.

    Tekstisi tyylilaji hykerryttää, hymy leviää naamalle yrittämättä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, käväisin illalla vilkaisemassa matkakertomustasi, mutta päätin kommentoida sitä virkeämmillä silmin. Olihan siellä meitä maakuntalaisia, Helsingissä.

      Kiva, että tunnistit kirjoituksestani huumorin pilkahduksia!

      Poista
  4. Olihan eleginen ja salahauska kuvaus syksyisestä Helsingistä. Vanhankirkon meno tuntui tutulta ja "Hotelli oli siisti, rauhallinen, se henki menneitten aikojen vaatimattomuutta. Meille juuri sopiva paikka" oli oikea helmi.Vadelmaveneitäkin näytti olevan pieluksella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vadelmavenheitä hankittiin 90 sentillä elokuvan lisäpiristeeksi. Alkaa tässä jo tuntea itsensä yhden maan kansalaiseksi, joten ihan terveellistä se on välillä käydä siellä etelän mailla näkemässä lokkien kaartelua ja kuulemassa oikeaoppista virren veisuuta.

      Poista
  5. "Hotelli oli siisti, rauhallinen, se henki menneitten aikojen vaatimattomuutta. Meille juuri sopiva paikka." - Jorma Jormiton lailla minäkin vaikutuin erityisesti noista sanoista. Juhani Peltonen viimeisteltyine ilmaisuineen olisi voinut kirjoittaa parhaimmillaan juuri jotain tuollaista... Siinä ovat sisarukset huumori, estetiikka ja surumielisyys asetetut täydelliseen balanssiin keskenään.

    Kun Marjatta Mentula mainitsi Tuomas Kyrön romaanin kätketyn surullisuuden, niin täydennän omaa kommenttiani mainitsemalla Peltosen ilmeisen melankolian jopa Elmossakin, usein "pelkäksi" huumorikirjaksi luokitellussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotta järjestys säilyisi, kuten on suotavaa, kommentoin ensin Juhani Peltosen melankolista Elmoa, jota en edelleenkään ole lukenut. Kuunnelmasta säilyneitten muistijälkien perusteella Elmo ei ainakaan tainnut olla mikään ultrapatriootti. En muista mikä pianokonsertto palkintopallilla seistessä soitettiin kansallislaulun sijasta. Elmosta jäi kuunnelman (tai oikeammin sen osan) perusteella kuva yksinäisestä, erikoisesta nuoresta kaverista.

      Mitä hotelliin tulee, todellisuus on joskus tarua sävähdyttävämpi. Tämä huomiotanne herättänyt kohta tekstissäni omiaan osoittamaan miten lakoninen havainnointi tuottaa toisinaan enemmän kuin mittansa verran satoa.

      Poista