Pietari Virtanen: Planeettojen kapellimestari

Vuonna 2014 julkaistiin Planeettojen kapellimestari -niminen kokoomateos Pietari Virtasen scifinovelleista, jotka on julkaistu pääosin vuosina 1983 – 1991. Yksi novelleista on vuodelta 2009. Alunperin Virtasen novellit julkaistiin kirjoittajanimellä Pekka Virtanen. Koska en saanut hankittua Planeettojen kapellimestaria kotiini, luin nämä novellit poikkeuksellisesti tietokoneelta, mikä ei ole minulle ihan edullisin lukupaikka, olohuoneen nojatuolia tulee peräkammarissa ikävä. Lattiakin on aika kylmä, koska tila ei ole eristetty asuinkäyttöä varten vaan se on pikemminkin lämmin varasto. Niinpä siirsin lukemista, kunnes pahin pakkasjakso meni ohi.

Julkaisuun sisältyy kaikkiaan 35 novellia. Ihan kaikista en ala novelli novellilta kommenttia tähän väsäämään. Ensimmäinen novelleista on nimeltään Perinne. Se oli minulle tuttu jo vuodelta 1991, jolloin se esitettiin luentana radiossa Ylen scifi-illassa. Minulla on novelli tallennettuna c-kasetille, mutta lienen lainannut sen jollekin, joka tarvitsee sitä minua paremmin. Perinne kertoo ihmismäisestä apinapopulaatiosta, jonka asuinpaikka sijaitsee ylittämättömien vuorten sisällä. Populoita pitää eineessä kiinni maanalainen joki, joka kuljettaa kuolleita eläimiä ja muuta tarveainesta alkukantaista eloa viettävälle väelle. Sulkeutunut yhteisö riippuu kiinni perinteissään, vaikka sitkeä alakultturikin löytyy.

Scifissä saatetaan vierailla kaukaisissa galakseissa tai maapallolle voi saapua vierailijoita ulkoavaruudesta. Vaikka kertojan mielikuvitus luo outoja ympäristöjä ja eriskummaisia olentoja scifiseikkailuihin, kertoo myös scifi ennen muuta ihmisestä. Kyse on ihmisapinan elosta tarinankertojan näkemyksen ja kokemuksen kautta. Niinpä Virtasen novelleissa – jos ei muuten niin päähenkilön muistoissa – siintyy savusauna ja isä kylpee alarahilla. Rintava naisimmeinen herättää matkamiehen himot, yksinäinen ja syrjitty nuori mies haluaa antaa panoksensa koko ihmiskunnan hyväksi, uskonto ahdistaa ihmistä turhan tiukkaan muottiin ja eläkeikää lähestyvä avaruusmatkaaja haaveilee mukavasta mökkielämästä maapallolle palattua.

- En minä tule ulkoavaruudesta.

- Tiedän. Tulet sisäavaruudesta.

(novellista Pyhyys )

Novellit muuttuvat vakavanpuoleisista enemmän huumoria sisältäviksi kokoelman loppua kohden. Ehkä ne on tarkoituksella siten järjestelty. Toisaalta jonkin verran näyttäisi kirjoitusajankohtakin vaikuttaneen asiaan. Lopun humoristisista novelleista eniten minuun vetosi läheisen Lapinlahden kunnan Juurikan kyläkouluun sijoittuva seikkailu Opettaja Korhosen kuuraketti. (Anoppini tai hänen äitinsä on muuten asunut ennen sotia Juurikassa.) Aiheena on koulun käsityötunneilla laudoista oppilastyönä rakennettava avaruusalus, joka saa käyttövoimansa kolmesta mopon moottorista ja jonka ikkunoihin koulun tytöt saavat ommella verhot. Tunnelma vaikuttaa kovin aidolta, Virtanen kertookin Juurikan kyläkoulun olleen hänen ensimmäinen työpaikkansa.

Parissa novellissa käsitellään myös Virtasen romaanin Katajanukke tärkeää sivuteemaa eli itse katajanukkea. Minusta se vaikuttikin romaanissa jotenkin irralliselta osaselta, mutta aika hienosti tunnelmaan sopivalla tavalla.

Kaiken kaikkiaan Virtanen on erittäin pätevä kirjoittaja, hänen novellinsa eivät ole mitään pienoisromaaneja, tapahtumat etenevät ilman pitkiä maisemakuvauksia, novelleissa on pointti, jonka lukija kyllä tunnistaa. Avaruusmatkailuun liittyvät tekniset seikat käydään tekstissä läpi sujuvasti ja selkeästi niin, että minunlaiseni lukija, joka ei niistä ihmeempiä ymmärrä, ei joudu vaivaamaan päätään tekniikan maailmankaikkeudella. Kertomukset eivät myöskään liiaksi toista itseään, ne rakentavat yhdessä kuvaa ihmisestä maailmankaikkeuden pienenä osana, jonka kyky kohdata muita vastaavia osasia vaihtelee tapauksittain. Hyvin usein avaruudessa matkaava henkilö on aluksessaan yksin keskellä kaiken, minkä seikan itse kukin voi kokea runollisena tai kammottavana tai vapauttavana.

Luin novellit kahdessa päivässä.

Pekka Virtanen: Katajanukke

Pekka Virtanen (s. 1944) kirjoitti vuonna 1988 julkaistun scifiromaanin nimeltä Katajanukke. Ostin kirjan kuopiolaiselta kirpparilta kolmella eurolla ja nyt lukaisin sen. Risingshadow-sivustolla kirja on luokiteltu scifiin ja spekulatiiviseen fiktioon kuuluvaksi. Se sisältää myös kauhuelementtejä.

Kirjan alussa on lyhyt kuvaus kirjailijasta. Hänen kerrotaan syntyneen Kivijärvellä. Niinpä tämän hänen esikoisromaaninsa tapahtumatkin sijoittuvat Kivijärven maisemiin, tosin Kannonkosken kunnan puolelle. Jos haluaisin julkaista Helmet-lukuhaasteen innoittamana oman lukuhaasteeni, voisin ehdottaa tätä kirjaa luettavaksi kohdassa ”Kirjassa seikkaillaan Kivijärvellä”. Edellinen lukemani kirja voisi sijoittua kohtaan ”Saksalaista romantiikkaa”, sitä edellinen teos kohtaan ”Blogeeraajan kirjoittama kirja” ja vielä sitäkin edellinen kohtaan ”Kansikuvassa on kehon osa”.

Katajanukke on selvästikin romaani. Siinä on kehittelyjakso, jonka aikana lukija tutustutetaan päähenkilöihin, joita on viisi: Kuopiossa asuva minä-kertoja Pekka, aviopari Martti ja Leena sekä kertojan lisäksi vieraiksi pariskunnan mökille saapuvat Jana ja Heinz. Porukat tuntevat toisensa esperanto-harrasteen parista. Niinpä lukuhaasteessani kirjan voisi sijoittaa myös kohtaan ”Kirjassa puhutaan keksittyä kieltä”. Kehittelyjakson jälkeen hahmottuu vähän kerrassaan kirjan varsinainen aihe. En viitsi tarkemmin sitä alkaa kuvailla, koska se veisi terän kirjaa vielä tuntemattoman henkilön lukukokemuksesta. Kerron kumminkin sen verran, että kyse on ”kingiläisestä” mystisestä ilmiöstä, josta romaanin henkilöt alkavat ottaa selvää. Koska ilmiö on sanalla sanoen kaiken-kattava, kuluu romaanin loppuaika arvoituksen ratkaisun hakemiseen. Romaanin nimi, Katajanukke, on tavallaan sivuosassa, mutta toisaalta merkittävän oloisessa sellaisessa. Takaumajaksojen kautta minä-kertoja selvittelee oman menneisyytensä suloisia ja kipeitä muistoja.

Kerronta tapahtuu lyhyillä, toteavilla lauseilla tahi virkkeillä. Toisinaan arkisia asioita kuvataan melko tarkasti, mikä luo arkista mökkeilytunnelmaa ja rakentaa siten kontrastia jännitteelle, jonka mystinen ilmiö synnyttää. Siellä täällä vilahtelee humoristisia sanailuja, jotka voi ihan hyvin jättää huomiottakin tai ottaa ne kaupunkilaisen kertojan hieman tuskastuneena sarkasmina, joku voi vaistota tässä tyylikeinossa savolaisuuttakin. Mikään varsinainen huumoripläjäys ei kuitenkaan kyseessä ole. Kyllä Katajanukesta jännitystä löytyy, ihan kauhuakin. Näyte:

Heinz avaa luukun. Luukun alla ovat portaat ovelle. Laskeudun portaat. Tarttuessani ovenripaan minut täyttää äkkiä varma tunne, että perunakellarin pimeydessä minua odottaa jokin. Avaan hitaasti ovea ja päästän auringonvalon sisälle. Niin pitkälle kuin pystyn esteettä näkemään, kellari on tyhjä.

   Seison ja katselen sisälle. Pimeys ruumiillistuu ja minä otan askelen taaksepäin. Lävitseni käy väristys ja lapsuuden peikot potkivat aivoistani kuvat esiin.

Kirjassa on vain 156 sivua, joten jopa minäkin lukaisin sen parissa päivässä. Tekstiä on muokattu hakurobottien invaasion patoamiseksi. Tekstin muokkaus purettu 12.4.2020.

Saksalaisia romanttisia kertomuksia

Hankin taannoin kierrätyskeskuksesta eurolla kirjan, joka sisältää saksalaisia romantiikan aikakauden kertomuksia suomennettuina. Risingshadow-sivustolta sain selville, että kirjan kertomukset on alunperin julkaistu suomeksi vuonna 1952. Vuonna 1970 on ilmestynyt tämä lukemani supistettu laitos, jossa on siis vähemmän kertomuksia kuin alunperäisessä. Kertomukset suomensi J. A. Hollo, mukana olevat runot suomensi Yrjö Kaijärvi. Kuvituksen on tehnyt sveitsiläinen André Nicolas Suter. Esipuheen kirjoittajaa ei mainita, esipuheessa pitkin ottein siteerattu kirjallisuudentutkija on Yrjö Hirn, joka kirjoitti jälkilauseen alunperäiseen kertomusvalikoimaan.

Esipuheessa kerrotaan, että romantiikan aatesuunta ja romanttinen kirjallisuus saivat alkunsa Saksanmaalla vastalauseena vanhalle valistuksen ajalle. Kirjoittaja arvelee, että romantiikan koulukunnan edustajat tahtoivat umpikujaan johtaneen järkeilyn luurangon ympärille elämää. Teoksen kirjailijat ja heidän kertomuksensa esitellään lyhyesti. Kertomuksia on vain kymmenen, joten kirjoitan tähän jokaihisesta jotakin, kunkin kertomuksen nimen perässä suluissa julkaisuvuosi:

Johann Wolfgang von Goethe (1749 – 1832): Uusi Melusine (1807). Alkujaan muuansille sisaruksille esitetty ja vuoskymmeniä sen jälkeen julkaistu sadunomainen minä-muotoinen kertomus pikku huikenteluun taipuvaisesta hepusta, joka matkoillaan tapaa varakkaan ja vieläpä viehättävän naisen. Vankat fantasia-ainekset.

Ludwig Tieck (1773 – 1853): Vaalea Eckbert (1796). Ritari viettää vaimoineen hiljaiseloa linnansa muurien suojissa. Vaimolla on kuitenkin menneisyytensä ja tarina kerrottavanaan. Kaijärven suomentama kansanlaulu toimii mainiosti. Kaikkiaan meitsille sopivan syvällistä.

Achim von Arnim (1781 – 1831): Ratonneaun linnakkeen hullu invalidi (1818). Tapahtumapaikkana Marseille. Taitava kersantti muuttuu päähän haavoituttuaan yli-impulsiiviseksi. Hänet määrätään päälliköksi pieneen linnakkeeseen, vain kaksi miestä alaisenaan. Miehen järki ja toimintatarmo pääsevät oikeuksiinsa, kunnes hän alkaa uskoa vaimonsa juonittelevan häntä vastaan. Sisältää räjähdevaaraa, vanhakantaista kristillistä etiikkaa + puujalkavitsin tynkää.

Clemens Brentano (1778 – 1842): Moniaat Wehmüllerit ja unkarilaiset kansalliskasvot (1817). Tusinamuotokuvamaalari lähtee etsimään vaimoaan monikansallisessa Itävallassa. Matka pysähtyy majataloon, jossa kuullaan monet ihmeet ja kummat. Sattumanvaraisen vyyhden langat selviävät ja solmitaan yhteen. Ruttosulku, kissoja, mustalaisromantiikkaa.

Heinrich von Kleist (1777 – 1811): Pyhä Cecilia eli musiikin mahti (1810). Aachen, 1500-luvun lopulla. Neljä veljestä päättää poistaa tuomiokirkosta paavin uskoon viittaavat pyhäinkuvat (”kuvainraasto”). Nunnien musiikki asettuu veljesten toimia vastaan. Näyte:

Kuten tiedetään, esittävät eri soittimia käyttämään harjaantuneet nunnat luostareissaan itse sävellyksiänsä, usein niin täsmällisesti, älykkäästi ja herkästi, etteivät miesorkesterit (kenties siksi, että tämä salaperäinen taide on laadultaan naisellista) vedä heille vertoja.

Löytölapsi (1811). Roomalainen kiinteistökauppias menettää poikansa, mutta saa tilalle ottopojan, joka jo nuorukaisena aloittaa salasuhteen piispan jalkavaimon kanssa eikä selittämälläkään opi ymmärtämään ottoäitinsä hiljaista luonteenlaatua.

Eduard Mörike (1804 – 1875): Kauniin Laun tarina (1852). Parasta tässä sinänsä aika jähmeästi kerrotussa tarinassa on se, miten tuttavallisesti vedenneito Lau on tekemisissä kotilähteensä äärellä sijaitsevan luostarin keittiötä hallinnoivan naisväen kanssa.

Ernst Theodor Amadeus Hoffmann (1776 – 1822): Sannoittaja (1816). Kauhuromantiikkaa. Nuori Nathanael opiskelee G:n kaupungissa vissiin luonnontieteitä. Hänen luokseen saapuu hahmo, joka muistuttaa Nathanaelia nuoruuden kauheista tapahtumista, isän kuolemasta. Nuorukaisen mieli ampaisee ylikierroksille. Tyttöystävä Klara puhuu hänelle järkeä, hänen psykologiansa mukaan pahuus voi vahingottaa meitä vain, jos päästämme sen sisällemme. Taiteellinen Nathanael rauhoittuu, mutta opiskelukaupungissa häntä odottaa ihmeellinen yllätys, jota kautta paha löytää tiensä nuorukaisen sisimpään.

Tämä kertomus vaikutti minuun voimakkaimmin. Luulen, että se on vaikuttanut muihinkin. Se toi mieleeni Nukkumatin (Ylen 3-osaisen radio-ohjelman kolmas jakso kertoo Nukkumatin yhteyksistä mm. tämän kertomuksen pahikseen) sekä sellaiset elokuvat kuin Blade Runner ja Vertigo.

Artus-sali (1815). Tapahtumapaikkoina Danzig (nykyään Gdansk) ja Rooma. Kertomus Traugottin, nuoren kauppaherran, taideharrastuksen kasvamisesta elämää suuremmaksi. Alkupuoli on jännää, melkeinpä taidefantasiaa, loppupuoli tylsää ihmissuhdesoppaa.

Haimatochare (1819). Kuvitteelliseen kirjeenvaihtoon perustuva tragikoominen kertomus kahden toisiaan kunnioittavan luonnontieteilijän matkasta etelämeren saarelle.

Kävi niin, että nimimiesten tarinat erottuivat joukosta. Voi johtua siitä mitkä kertomukset teokseen on valittu. Hoffmannin ja von Kleistin kertomuksia voisi lukaista lisää. Moni kertomus sisältää huumoria, joka toisin paikoin on sellaista sanallista leikittelyä, jota ei nykyään ihan sivutolkulla kirjoista tapaa.

Kirjassa on 327 sivua. Sain sen lukaistua neljässä päivässä.

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Ostin ennen joulua Rosebud-kirjakaupasta Kuopion kauppahallista kohtuullisella hinnalla pokkarin, josta löytyy kahdelta kirjoittajalta seuraavat lyhytproosakokoelmat:

Mooses Mentula (s. 1976): Musta timantti, ilmestynyt alkujaan 2011

Miina Supinen (s. 1976): Apatosauruksen maa, ilmestynyt alkujaan 2010

Luin ensin Mentulan novellikokoelman ja kirjoitin siitä edellisessä tekstissäni. Supisen novellikokoelman olin lukenut joskus vuosia sitten ja nyt luin sen uudelleen. Novelli novellilta jotain:

Hieno ihminen, paitoja, Amy Kakkunen. Nuori toimittajaopiskelija etsii työtä ja työn teettäjät kaipaavat halpoja opiskelijoita. Aikaisemmasta lukukerrasta muistan isän ja opiskelijatyttären puhelinkeskustelun.

Tavarat/ihmiset. Nina kiertelee maaseudulla ostelemassa rustiikkiroinaa. Häntä häiritsee se, miten ihmiset valittavat (”tilittävät”) asioistaan. Novellin voi tulkita ainakin parilla tapaa, Nina joko järkyttyy kohtaamastaan tai sitten hänessä elelee nahkaisista lampunvarjostimista diggaileva sosiopaatti. Niinpä onkin merkillistä, etten muista tästä mainiosta novellista mitään aikaisemmalta lukukerralta!

Kitkerä – aistimellinen teos. Turhautuneen taidemuseon vahtimestarin päiväkirja.

Miinus 200 astetta. Tämän omituisen hoitokeinon muistin edelliseltä lukukerralta. Myös jäntevän naisvartalon vertaaminen loheen muistui mieleheni.

Maustepippuri. Teatterkoulukkaat kananesittäjinä.

Vaari ja ravintola. Vaarista ja ravintolayrittäjänaisesta kertova tarina on sukkelasti ja mehevästi kirjoitettu, mutta ei vain oikein jaksa iskeä, varmaan johtuu minusta.

Vaari ja viidakko. Sama kuin edellisessä, melkeinpä parasta tässä on sinkkisalva, vain helokkiöljy puuttuu.

Luolamies sytytti nuotion. Nätti kertomus menneiltä ajoilta. Näin muuten sapelihammastiikerin Leningradin luonnonhistoriallisessa museossa vuonna 1982.

Timanttinappi. Väsynyt äiti on avun tarpeessa. Huonomminkin hänen voisi käydä.

Norsu! Norsu! Arkkimandriitan ohjeella valmistettu lammas jää raa'aksi ja perunat samoin. Voikohan seitanin kanssa käydä niin?

Carl Larsson. Kauniitten kotinäkymien maalaajasta siirrytään arjen lemahduksiin ja valloittaviin vihreän sävyihin ei-toivotuissa paikoissa.

Yliponin valtakunta. Kallis leluponi kuumentaa tunteita.

Tämä ei ole lukusali. Vessassa on lämmin tunnelma ja paljon luettavaa.

Ympyrässä niin kuin jumantsuikka käärme. Naapurin isäntä rulettaa ja jyrää. Muut kuuntelevat.

Takkiasuiset supersankarit. Kuka on rikollinen ja onko lapsikaan oikeastaan viaton?

Pue vähemmän. Lapsuusaikojen tuttava antautuu kertojan palveltavaksi.

Dekadentteja liköörejä. Saara tilaa puvun mittojen mukaan.

Suuhygienisti ja taiteilija. Suuhygieniä ei maistu, mutta kaunis kannelrokki maistuisi.

Apatosauruksen maa. Kaamosmasennus mulla varmaan.

Elinvoimakakku. Pikkuhampahin siementää syöpä.

Vesivärimeri. Maailmanlopun myrsky.

Tässä kokoelmassa on isompi kirjasinlaji kuin Mustassa timantissa, sivuja on 173. Luin parissa päivässä. Kertoo enempi ihmisen sisäisestä maailmasta kuin yhteiskunnasta. Absurdismia tai huumoria. Voi olla molempia. Ensimmäinen lukemani kirja vuonna 2019.

Tekstiä on muokattu hakurobottien invaasion patoamiseksi. Muokkaus purettu 12.4.2020.

Mooses Mentula: Musta timantti

Ostin ennen joulua Rosebud-kirjakaupasta Kuopion kauppahallista kohtuullisella hinnalla pokkarin, josta löytyy kahdelta kirjoittajalta seuraavat lyhytproosakokoelmat:

Mooses Mentula (s. 1976): Musta timantti, ilmestynyt alkujaan 2011

Miina Supinen (s. 1976): Apatosauruksen maa, ilmestynyt alkujaan 2010

Koska olin joskus aikaisemmin lukenut Apatosauruksen maan, aloitin Mustasta timantista. Supisen lyhytproosasta sitten seuraavasta tekstissäni jotain. Kerron vaikutelmiani Mentulan kokoelmasta novelli novellilta:

Muutto. Nuori mies pohtii tulevaisuuttaan kykenemättä pitkäjänteisiin päätöksiin. Tarina sisältää kiinnostavia sivujuonteita traktorin ohittamisesta ja maaseudun maisemasta.

Musta timantti. Poikain tekemiset nuhjautuvat rivitaloelämän arjeksi. Muistui mieleen viimesyksyinen vuorimännyn juurakoitten ylösvääntö.

Leiri. Sami menee leirille, jotta isä ja äiti saavat rauhassa neuvotella. Leirielämä on tosiaan usein kaoottista ja ohjaajat mukana rennolla asenteella.

Huoltaja. Suvin äiti on taitava delegoimaan.

Iso mies. Jo vain. Mainio tarina, ihan tuo mieleen muistot omasta työelämästäni, josta minut elakkeella vieroitettiin – tosin ei niinkään miehuullisuuteni takia.

Koiran elämää. Kiva tarina tämäkin, pitkistä itkuista huolimatta.

Ugrilainen ystävyys. Hauskaa kuvausta entisen sosialistimaan porukoitten prospekteista.

Hiekkaa. Tästä muistuu mieleen miten piti työttömänä huolehtia siitä, etteivät kesälomat pala. Pyrin talvehtimaan kursseilla, jotka päättyivät kevätkesällä.

Punainen tupa. Muuten ihan hyvä kertomus talokaupoista, mutta loppuratkaisu ei ihan täsmää tosielämän kanssa, sanon – valitettavasti.

Eksoottinen kosketus. Munakas marjanpoimuutarina, kelpo kiteytys nykyriistosta.

Tauti. Tästä novellista tuli mieleen muinoinen matkatoveri, joka kertoi ihmetelleensä ulkomaisessa tanssiravintolassa, miksi orkesteri soitti äkkiä niin korkealla, kunnes tajusi makaavansa selällään orkesterin edessä.

Pätkätyö kairassa. Hienoa! Tällaisia juttuja saattaisi Haanpää nykyään kirjoitella! Löytyy ritiikkiä ja päähenkilön uhmakasta omapäisyyttä.

Mänty. Pienet puut suurien juurella suurille huutelevat. Haaroittuva mänty täydellisen eron vaikeuden vertauskuvana tuntuu toimivalta, koska tosiaankin se yhteinen runko jää, juurista puhumattakaan.

Raakki. Kuuskymppinen palomies masentuu, kun häneltä otetaan savusukelluslupa ja kolmasosa palkasta. Sattui niin, että tästä lukiessani lämmitin juuri uunia.

Pelko. Arvid joutuu hyökkäyksen kohteeksi, mutta ei kuitenkaan eka kertaa.

Bodishow. Ruotsinlaivalla tapahtuu. Olisin itse nauttinut enemmän vaikkapa karaoke-kuvauksesta.

Mooses Mentulan novellikokoelma on varsin tasapainoinen ja monipuolinen katsaus suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen pienten immeisten elämän ongelmatilanteisiin. Kaikissa näissä novelleissa ihmisillä on ongelmia. Kuvausten kohteena on varsinkin syrjäseutujen tapahtumia, ruuhka-Suomessakin välillä käväistään. Taitavaa tarinointia monenikäisistä ihmisistä ympäri maata.

Luin tämän novellikokoelman 163 sivua parissa päivässä. Mentulan kokoelmasta on kirjoittanut vaikutelmiaan mm. Booksy, jonka tekstissä on linkkejä muittenkin mietteisiin. Seuraavaksi iskeydyn Apatosauruksen maan tantereille.

Tekstiä on muokattu hakurobottien invaasion patoamiseksi. Ei tepsinyt tähän tekstiin se muokkaus, joka purettiin 12.4.2020.