Pietari Virtanen: Planeettojen kapellimestari

Vuonna 2014 julkaistiin Planeettojen kapellimestari -niminen kokoomateos Pietari Virtasen scifinovelleista, jotka on julkaistu pääosin vuosina 1983 – 1991. Yksi novelleista on vuodelta 2009. Alunperin Virtasen novellit julkaistiin kirjoittajanimellä Pekka Virtanen. Koska en saanut hankittua Planeettojen kapellimestaria kotiini, luin nämä novellit poikkeuksellisesti tietokoneelta, mikä ei ole minulle ihan edullisin lukupaikka, olohuoneen nojatuolia tulee peräkammarissa ikävä. Lattiakin on aika kylmä, koska tila ei ole eristetty asuinkäyttöä varten vaan se on pikemminkin lämmin varasto. Niinpä siirsin lukemista, kunnes pahin pakkasjakso meni ohi.

Julkaisuun sisältyy kaikkiaan 35 novellia. Ihan kaikista en ala novelli novellilta kommenttia tähän väsäämään. Ensimmäinen novelleista on nimeltään Perinne. Se oli minulle tuttu jo vuodelta 1991, jolloin se esitettiin luentana radiossa Ylen scifi-illassa. Minulla on novelli tallennettuna c-kasetille, mutta lienen lainannut sen jollekin, joka tarvitsee sitä minua paremmin. Perinne kertoo ihmismäisestä apinapopulaatiosta, jonka asuinpaikka sijaitsee ylittämättömien vuorten sisällä. Populoita pitää eineessä kiinni maanalainen joki, joka kuljettaa kuolleita eläimiä ja muuta tarveainesta alkukantaista eloa viettävälle väelle. Sulkeutunut yhteisö riippuu kiinni perinteissään, vaikka sitkeä alakultturikin löytyy.

Scifissä saatetaan vierailla kaukaisissa galakseissa tai maapallolle voi saapua vierailijoita ulkoavaruudesta. Vaikka kertojan mielikuvitus luo outoja ympäristöjä ja eriskummaisia olentoja scifiseikkailuihin, kertoo myös scifi ennen muuta ihmisestä. Kyse on ihmisapinan elosta tarinankertojan näkemyksen ja kokemuksen kautta. Niinpä Virtasen novelleissa – jos ei muuten niin päähenkilön muistoissa – siintyy savusauna ja isä kylpee alarahilla. Rintava naisimmeinen herättää matkamiehen himot, yksinäinen ja syrjitty nuori mies haluaa antaa panoksensa koko ihmiskunnan hyväksi, uskonto ahdistaa ihmistä turhan tiukkaan muottiin ja eläkeikää lähestyvä avaruusmatkaaja haaveilee mukavasta mökkielämästä maapallolle palattua.

- En minä tule ulkoavaruudesta.

- Tiedän. Tulet sisäavaruudesta.

(novellista Pyhyys )

Novellit muuttuvat vakavanpuoleisista enemmän huumoria sisältäviksi kokoelman loppua kohden. Ehkä ne on tarkoituksella siten järjestelty. Toisaalta jonkin verran näyttäisi kirjoitusajankohtakin vaikuttaneen asiaan. Lopun humoristisista novelleista eniten minuun vetosi läheisen Lapinlahden kunnan Juurikan kyläkouluun sijoittuva seikkailu Opettaja Korhosen kuuraketti. (Anoppini tai hänen äitinsä on muuten asunut ennen sotia Juurikassa.) Aiheena on koulun käsityötunneilla laudoista oppilastyönä rakennettava avaruusalus, joka saa käyttövoimansa kolmesta mopon moottorista ja jonka ikkunoihin koulun tytöt saavat ommella verhot. Tunnelma vaikuttaa kovin aidolta, Virtanen kertookin Juurikan kyläkoulun olleen hänen ensimmäinen työpaikkansa.

Parissa novellissa käsitellään myös Virtasen romaanin Katajanukke tärkeää sivuteemaa eli itse katajanukkea. Minusta se vaikuttikin romaanissa jotenkin irralliselta osaselta, mutta aika hienosti tunnelmaan sopivalla tavalla.

Kaiken kaikkiaan Virtanen on erittäin pätevä kirjoittaja, hänen novellinsa eivät ole mitään pienoisromaaneja, tapahtumat etenevät ilman pitkiä maisemakuvauksia, novelleissa on pointti, jonka lukija kyllä tunnistaa. Avaruusmatkailuun liittyvät tekniset seikat käydään tekstissä läpi sujuvasti ja selkeästi niin, että minunlaiseni lukija, joka ei niistä ihmeempiä ymmärrä, ei joudu vaivaamaan päätään tekniikan maailmankaikkeudella. Kertomukset eivät myöskään liiaksi toista itseään, ne rakentavat yhdessä kuvaa ihmisestä maailmankaikkeuden pienenä osana, jonka kyky kohdata muita vastaavia osasia vaihtelee tapauksittain. Hyvin usein avaruudessa matkaava henkilö on aluksessaan yksin keskellä kaiken, minkä seikan itse kukin voi kokea runollisena tai kammottavana tai vapauttavana.

Luin novellit kahdessa päivässä.