Arto Juurakko (s. 1962) sepitti runot
vuonna 2017 julkaistuun kokoelmaan Me täs. Kyseessä on hänen
kymmenes runokokoelmansa.
Juurakko kirjoittaa runoja
eteläpohjanmaan murteella. Tämän kokoelman aihe on rakkaus
puolisoa kohtaan. Rakkaus keulii kirjailijan käsissä kuin mopo ja
sitä tehen se sitten tuottaa näppärää runoutta, joka toimii
usein kielikuvien kautta. Rakastettu on runon kertojalle pelekkää
ilimaa, joka on tarpeen hengittämiseen. Tai rakastettu on tuuli,
jota tarvitaan lietsomaan jo tuhkaksi ehtivän rakkauden kipunaa.
Toisinaan runojen rakkaus täyttää maailman taivasten tasolta aina
maahan saakka, toisinaan kiintymys tarttuu rakastettuun syksyn
lehtenä ja havunneulana yhteisen mettäretken aikana.
Runojen miljöö on koti maalla,
maisemissa makaavat pellot ja taittuvat pajupehkot, linnut ja pilvet
liikkuvat taivaalla. Käytännön tilanteet ruuanlaitossa ja
kaukosäätimen käytössä tuovat runoihin itse-eletyn tunnun.
Kokoelman loppupuolella yhteiseen, seesteiseen elämänmenoon tulee
muutos. Tulevat sairaudet, tulee lähtö, puolison menetys. Oman
aikansa runot kieltäytyvät antamasta periksi, mutta minkäs pakolle
teet. Keväällä puhkeavat ensimmäiset leskenlehdet.
Juurakon runojen murre ei pyri
hauskuuttamaan, se on aitoa kieltä, jolla runoilija kertoo
sanottavansa. Murre on mukana olennaisena osana runoilijan maailmaa,
se tuo säkeisiin paikallisväriä peittämättä sitä, mikä
sanomassa on olennaista. Jotkut sanat jäävät minulle hämäriksi,
toisinaan murre pysäyttää lukemisen, kun täytyy makustella
sanoja, miltä ne kenties kuulostaisivat puhuttuina. Minun
lausumanani runot jäävät torsoiksi, savolainen intonaationi on
kuin Eesaun jalat pohjalaisissa virsuissa.
Jokin minussa on vikana, sillä
rakkausrunojen maailma tuntuu minulle vieraalta. Minun elämäni on
kärsimystä niin kuin hinduilla, soitot suruista tehtyjä. Sikäli
on tavallaan terveellistä lukea runoja, jotka kertovat siitä
hyvästä, minkä runoilija maallisen matkansa pitkospuilla on
kohdannut. Niin usein hyvän näkee vasta kun sen menettää. Tosin
on runojen kertojallakin ollut asiassa oppimisensa, kuten runosta
Viisas navigaattori ilmenee:
Latasin Tomtomihin
määränpään:
onnen ja rikkauksien
lähtehelle.
Se antoo vaan
meirän osoottehen.
Kirjassa on 94 sivua. Lukaisin sen
tänään. Saahan tiedä saanko muuta luettua tämän kuun aikana.
Tästä kirjasta kuulin Kirjarakkautta blogista.
Minäkin olen varsinainen "ammattikärsijä", ja siksi oli kiva lukea näitä runoja, joissa oli niin lämmin ja leppoisa tunnelma. Rakkaus voi olla muutakin kuin jatkuvaa kriisiä :)
VastaaPoistaMuulla kuin omalla murteella ei tosiaan osaa ääntää oikein. Itse en kovin paljon käytä eteläpohjalaisia murresanoja omassa puheessani, mutta jos saan luettavakseni eteläpohjalaisen murretekstin, sen osaan kyllä lukea erittäin hyvin! :) Harmi onkin, että osittain en alun perinkään oppinut omaa murrettani kunnolla, ja senkin minkä osasin, hautasin kun muutin muualle...
Varmaan on niinkin, että on olemassa rakkauksia ja rakkauksia. Tietysti asiaan vaikuttavat oma luonteenlaatu ja elämäntilanne. Taidan olla sellainen "pessimisti ei pety" -ihminen, ainainen jurnuttaja.
Poista1960-70-luvuilla Kuopiossa puhuttiin vielä aidosti savon murretta, nykyään ei minultakaan enää murre irtoa muuten kuin vähän potkimalla. Joskus olen saanut kuullakseni vanhoja äänikirjeitä, joita 70-luvulla lähetettiin ja niissä murre on todella levveetä. Valokuvien perusteella taas ihmiset olivat tuolloin huomattavasti hoikempia. En tiedä silti vaikuttavatko murteen leveys ja vyötärön kapeus toisiinsa käänteisesti?