Salaperäinen seurue

Suomen kaikkien aikain parhain runojen suomentaja, Pentti Saaritsa (s. 1941), valikoi itselleen mieleisimmät suomentamansa runot vuonna 1997 julkaistuun teokseen nimeltä Salaperäinen seurue, alaotsikoltaan Runoja jotka tulivat ja jäivät. Pääosa valikoiman runoista on sepitetty 1900-luvulla, tuoreimmat hyvissä ajoin ennen vuotta 1997. Saaritsa on siitä harvinainen suomentaja, ettei hän kavahda mitallisen runon suomentamista mitallisena, mitä piirrettä nuoressa suomentajassa tervehdän ilolla.

Luin tämän teoksen viiden päivän aikana. Lukiessa tahti hidastui, yhtenä päivänä en lukenut mitään vaan katselin viestijuoksua tai jotain. Se oli ehkä sunnuntaina. Lauantailounaan jälkeen luin muutaman runon, mutta ne tuntuivat niin tuhdilta jälkiruualta, että ei olisi ollut viisasta jatkaa. Runot ovat sikäli kätevää jälkiruokaa, etteivät pillauvvu useamman vuoden säilytyksessäkään. Sen sijaan runot voivat jäädä kunnolla makustelematta, jos ne hotaisee kovin kiireellä, kuten minulla tuppaa olemaan tapana.

Hyvän runokirjan kriteerinä olen pitänyt sitä, että kirjassa on yksi hyvä runo. Se on sellainen runo, joka koskettaa minua. Arvioni on siis perin omakohtainen. Puheenaolevassa valikoimassa tällaisia runoja on useita.

Läheskään kaikkia runoilijoita en tuntenut, tuskinpa tunnistaisin heitä nytkään vaikka syliin istuisivat. Runoista tutuilta tuntui vain kaksi, nimittäin Rilken Pantteri (vuodelta 1908) ja de Nervalin Artemis (vuodelta 1854). Pantteri on varmaan monille muillekin tullut tutuksi elokuvasta Awakenings (1990). Se sopii siihen loistavasti ja on huima runo muutoinkin. Artemis tuli minulle tutuksi kuin piin likiarvo, kun lukaisin Octavio Pazin pitkän runon Aurinkokivi, johon siitä pätkä oli poimittu jonkinlaiseksi alkulauseeksi. Molemmista luin sanat, mutten tajunnut merkitystä. Sama meno jatkui tähän valikoimaan suomennettujen Pazin runojen suhteen.

Joitakin vuosia sitten lukaisin perulaisen modernistin César Vallejon  runoja. Tein silloin sen havainnon, että pääsin kyytiin lähinnä Vallejon nuoruuden runoihin, joita suomentaja Matti Rossi oli valinnut mukaan vain yhden tai kaksi. Tykästyn sellaiseen runouteen, jonka jollain tapaa kykenen tajuamaan. Sen sijaan kovin moderniksi käyvä sanain sinkoilu jättää kylmäksi. Niinpä tässäkin valikoimassa minua miellyttävät ranskalais-uruguaylaisen runoilijan Jules Superviellen runot, joissa lukija otetaan kyytiin proosallisen leppoisasti, mutta runollisen herkästi. Samoin valikoiman lopusta löytyvät Jorge Luis Borgesin ja Ernesto Cardenalin pari runoa kummaltakin käyttävät sellaista kuvastoa, joka suomennettunakin tuntuu käsitettävältä ja runotkin käsittelevät kiinnostavia asioja. (Jännä kyllä nicaragualaiselta Cardenalilta aiemmin lukemani runosarja Kello 0 tuntui kovin yksipuolisen amerikkalaisvastaiselta.) Erityisesti viehätyin saksalaisen Stefan Georgen vuoden 1895 runosta Saaren herra, jonka voi tulkita kuvaavan eläinlajien monimuotoisuuden katoa tai joukosta poikkeavan yksilön hakeutumista erilleen muista, vaikkei uutta asuinpaikkaa olisi löydettävissäkään.

Saaritsan hieno valikoima sisältää käytännössä pelkästään eurooppalaistaustaisten runoilijain runoja. Mukana olevat Amerikkojen ja jopa Afrikan runoilijat ovat kirjoittaneet vähintäänkin eurooppalaisella kielellä ja eurooppalaisen perinteen tyyliin. Valikoiman alkurunoksi valitun Kontantinos P. Kavafisin afrikkalaisuudesta ei kannattaisi mainitakaan, hän oli aleksandrialainen ja liittyi kaikin puolin helleeniseen ja sitä tehen sitten eurooppalaiseen runoperinteeseen. Runon Jumala hylkää Antoniuksen suomensi Tuomas Anhava, runo tuo mieleen (vissiin tarkoituksella) Kavafisin mainehikkaan ja tunnetun Ithakan, vaikka toimiikin sen vastakuvana. Kaikkiaan Välimeren piiri tuntuu hehkuvan aika paljon kirjan sivuilla, ollaanpa sitten Chilessä tai British Museumissa. Erikoinen, joskin minulle vähän moternin äkkimakkee jälkiruoka on Pierre Louÿs'n antiikin Hellaaseen sijoittuva erotiseeraustakin sisältävä Bilitisin lauluja (vuodelta 1894). Vastaavasti subzero brut-osastolle mennään Ahma Ahmatovan runosarjassa Rekviem (vuosilta 1935 - 1961), josta Välimeri on kaukana kuin Siperia Fontankan talosta.

Kirjassa on sivuja 141. Kunhan tämä seurue kävelee vastaan kohtuuhintaisena ja -kuntoisena, pistän sen pussiin ja kannan kotihyllyyni, parempaa lyriikkateosta saa hakea.