Powered By Blogger

perjantai 21. kesäkuuta 2024

Kolme uskontoaiheista elokuvaa

Olen katsellut viime aikoina paljon jalkapalloa ja myös elokuvia. Kerron tässä muutamasta elokuvasta, jotka aihepiirinsä perusteella liittyvät toisiinsa vaikka muutoin ovat kuin eri hyvinvointialueilta.

Rapture-Palooza. Vuonna 2013 valmistunut amerikkalainen kreisikomedia sijoittuu aikaan, jolloin Antikristus – elokuvassa The Beast – on saapunut maan päälle, on saattanut olla jo jonkin aikaa, sillä hän puhuu sujuvaa amerikanenglantia. Lisäksi hänellä on poika, joka vaatii isältään yhtä mittaa yhtä sun toista. The Beast (Craig Robinson) on pullukka musta mies, joka elelee Seattlessa, kykenee tuhoamaan kokonaisia kaupunkeja (Helsinki mainittu) ja himoitsee nuoria naisia. Häntä asettuu vastustamaan nuori neitonen nimeltä Lindsay (Anna Kendrick) sekä hänen poikaystävänsä (John Francis Daley). Loppu on lähellä paitsi Lindsayn tyttöydelle, myös koko ihmiselolle. Taivaalta sataa verta ja tulikiveä aikamoisina möhkäleinä, hyvää tavaraa ja ihmisiäkin tuhoutuu. Raamatusta selviää, että aikanaan on odotettavissa Taivaista tulevaksi Kristus valkoisella hepalla, mutta ehtiikö Jesse ajoissa? Elokuvan nimi viittaa ylöstempaukseen, joka elokuvassa tapahtuu ennen vaivanajan alkua. Osa ihmisistä tempaistaan taivaaseen niiltä sijoiltaan. Elokuvassa käsitellään melko reipashenkisellä huumorilla erinäisiä lopunaikoihin liittyviä uskomuksia ja vitsaillaan ilmiöistä, joita ne mahdollisesti toisivat tullessaan. Vauhtia on minulle ihan riittävästi ellei enemmänkin, Beastin hyperseksuaaliset puheet kuvastanevat aikamme meininkiä eivätkä sellaisenaan varmasti viihdytä kaikkia katsojia. 

Ohjaaja Paul Middleditch, käsikirjoittaja Chris Matheson. Kesto 85 min.

David and Bathseba. Vuoden 1951 amerikkalainen elokuva perustuu hyvin vahvasti Vanhan Testamentin kertomuksiin. Ja perinteisellä tyylillä. Paimenpojasta ja harpunsoittajasta kuninkaaksi kohonnut David (Gregory Peck) womaniseeraa kuin kennenkä poika. Vaimon lisäksi palatsista löytyy jalkavaimoja eikä lisä tekisi pahaa. Kaunis naapurinrouva Bathsheba (Susan Hayward) odottelee jo vuoroaan vaikka juutalaisen lain mukaan aviomiehen pettäminen on rikos, josta seuraa kivitysrangaistus. Kuninkaalla on huolenaan sotia ja kiittämätön nulikkamainen poika, Absalom, jolle David lahjoittaa Egyptin faraon lähettiläältä saamansa korean puukon. Kiharahiuksinen Absalom ottaa tuolloin tällöin puukon tupestaan kuin sottaillakseen miten se sopisi hänen isänsä lapaluitten väliin. Ylipappi Nathan (Raymond Massey) edustaa tiukkaa uskonnollista näkemystä, uskonto ohjaa myös hallitsijaa, mikäli häneltä kysytään ja siitä elokuvan loppupeleissä onkin kysymys.

Tärkeään rooliin nousee Liitonarkku, joka kannetaan Jerusalemiin, mutta muurien sisään sitä ei tuoda vaan sille valmistetaan tabernaakkeli, jonka suojissa David näyttelee elokuvan uskonnollisen huipennuksen. Liitonarkun laita- ja päätyvahvikkeina on käytetty ristikuvioita, jotka varmaankin tarkoituksellisesti viittaavat Yhdysvaltain pääuskontoon, kristinuskoon. Ristikuvioita muodostuu myös Davidin ja Bathsheban yhteisen tapaamispaikan seinään ikkunankaihtimien varjoista. Tosin varjoristien pystypalkit muistuttavat paksuudessaan avomaankurkkuja, mikä vaikutelma voi johtua omista juhannustunnelmistani. Tahattoman koomiselta vaikuttaa Davidin taistelu hidasliikkeistä Goliathia vastaan. Sen sijaan Davidin esittämä paimenpsalmi The Lord is my shepherd toimii oikein nätisti. Hyvään paimeneen viitataan myös kohtauksessa, jossa David auttaa ryteikköön juuttuneen uuhen vapaaksi – karitsan sijasta vapautetaan sen synnyttäjä, kun kerran vanhemman testamentin mailla liikutaan.

Ohjaus Henry King, käsikirjoitus Philip Dunne (Toisen Samuelin kirjan pohjalta). Kesto 116 min.

Corpo celeste. Italialainen elokuva vuodelta 2011 kertoo tarinan eteläisestä Italiasta. Marta (Yle Vianello), 13-vuotias tyttö, käy rippikoulua. Rippikoululaiset vaikuttavat todellakin teini-ikäisiltä, mikä on hienoa. Heidän ohjaajansa vaikuttaa lastenohjaajalta, mikä saattaa joissain tapauksissa olla todenperäistäkin. Sinänsä tämän seikan ei pitäisi kristittyä vaivata, sanoihan Jeesuskin, että ”joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse” (Mark. 10:15). Elokuvan näkemyksen mukaan ihmiseltä tarvittaisiin kuitenkin omaa ajattelua Jumalan tavoittelemisessa. Syrjäkylän papin mukaan Jeesus saattoi olla kiivailija, josta hänen läheisensä olivat huolissaan (ks. Mark. 3:21). Tärkeälle sijalle jo elokuvan nimenkin perusteella nousee fyysinen elämämme, joka on meidän itse kunkin tärkein omaisuus, se talentti, jota emme saisi haudata, taivaallinen ruumiimme, corpo celeste. Tähän viitataan oudolla tavalla jo elokuvan alkupuolella, kun ruokapöydässä puhutaan monista Välimereen hukkuneista siirtolaisista. Lisäksi vuodatetaan myöhemmin myös verta.

Kyseessä on hieman fragmentaarinen nykyelokuva, joka kuitenkin pääsee asiaan ja ui paidan alle. Vuorikylän serpentiinitien näkymät ovat upeat – kallis tie ei minnekään.

Ohjaus ja käsikirjoitus Alice Rohrwacher. Kesto 94 min.

Hyvää Juhannusta!

lauantai 1. kesäkuuta 2024

Espanjalainen Etelä

Yle Radio1 ja Teema-kanava tarjoilevat kesäkuussa Espanjalaista kesää. Tämän ansiosta saamme nähdä Teema-kanavalla espanjalaisia elokuvia. Otin vaimon kanssa varaslähdön katselemalla Areenaan ilmestyneen elokuvan Etelä (El sur). Elokuvan ohjasi Victor Erice (s. 1940). Erice muokkasi elokuvansa Adelaida García Moralesin (1945 – 2014) kirjoittamasta novellista. Elokuvassa eteläisestä Espanjasta kotoisin oleva lääkäri-isä asettuu vaimonsa ja tyttärensä kanssa asumaan pohjoiseen Espanjaan. Tapahtumat käynnistyvät vuodesta 1957. Taustalla pilkistelee vuosina 1936 – 1939 käyty Espanjan sisällissota.

Elokuvan rytmi on verkkainen. Tyylilajina ei ole kastanjettimainen puheenpärpätys vaan ihmiset leijuvat omassa avaruudessaan kuin eri- ja samanmerkkiset atomit. Tästä syystä se mitä katsoja näkee lienee merkityksellistä. Eräs merkityksellisyys on talo, jonka perhe vuokraa asunnokseen. Sen nimi on Lokki, missä joku voipi nähdä viittauksen samannimiseen venäläiseen näytelmään. Aiheesta voi lukea lisää wikipedia-artikkelista nimeltä Tšehovin ase. Muutoinkin elokuva näyttäytyy minulle parempien antiikin tragediojen tapaisena yksinkertaistuksena, jossa roolihahmojen määrä on pieni, mutta draamallisuus sitäkin painavampaa. Minulle maistuu tällainen selkeäpiirteinen taide, hyvä taide on kuin doorilaiset pylväät, jotka reunustavat elokuvateatterin sisäänkäyntiä tyrkkimättä ketään sisään.

Pääosassa elokuvassa ovat tytär ja hänen isänsä. Samaan aikaan kun tytär itse kasvaa, hän myös tutkii etäältä isäänsä. Aluksi isä on suuri velho ja sankari, vähän kerrassaan tyttären katse tarkentuu näkemään muutakin. Isää esittää karismaattinen italialaisnäyttelijä Omero Antonutti (1935 – 2019), jonka muistan Tavianin veljesten elokuvasta Tähtikirkas yö (La notte di San Lorenzo).

Tyttären osa jakautuu kolmelle näyttelijälle, joista yksi kertoo hänen ajatuksistaan aikuisen äänellä, yksi esittää nuorta tyttöstä ja yksi teini-ikäistä neitosta. Perheen äiti, jonka kerrotaan toimineen opettajana, on elokuvassa kotiäiti, jolla on apunaan kotiapulainen. Tärkeä henkilö elokuvan tyttärelle, Estrellalle, on hänen isänsä vanha lastenhoitaja Milagros, joka vierailee perheen kodissa Estrellan käydessä ensi kertaa ehtoollisella. Milagros on hyväntahtoinen hahmo, joka puhuu ymmärryksellä myös niistä erimielisyyksistä, joita Estrellan isällä on etelässä asuvan isänsä kanssa.

Estrellan (suom. Tähti) sormessa on sormus, jossa on kuvattuna selkeästi erottuva kuusisakarainen tähti. Tähden sakaroitten määrää on pyritty liudentamaan Estrellan wannabe-poikaystävän maalaamalla pentagrammilla ja elokuvateatterin nelisakaraisella tähdellä.

Espanjalainen kesä alkoi lupaavasti. Lupaan näet nautiskella lisää kesän tarjontaa. Etelän kesto on noin 90 minuuttia. Katselin sen aamulla uudelleen, kun illalla vähän väsytti.