Miesnäkökulmia mielisairaaloihin

Claes Andersson: Kuvien takana. Alkuteos romaani Bakom bilderna, 1972, luin Pentti Saaritsan tekemän suomennoksen vuodelta 1973. Aiheesta valmistui vuonna 1975 samanniminen tv-elokuva, jonka tuolloin katselin.

Sivulta 13 alkaen löytyy kohta, jonka tahdon tähän tallentaa, vaikka se aika pitkä onkin:

Hän oli yhtä valtarakenteen kanssa, hän oli yhtä Sokkelon kanssa. Hänen avainnipussaan oli avaimet sen moniin lukkoihin, mutta hän ei käyttänyt niitä lukkojen avaamiseen, hän ei käyttänyt niitä vapauttamiseen vaan osallistui ovien sulkemiseen, telkeämiseen, riistoon, ulkopuolelle jättämiseen. Ja hän suoritti usein työtään tuntien tekevänsä jotain oikeaa, merkityksellistä ja vapauttavaa. Jotta voisi itse säilyttää vapauden illuusion täytyy toisia pitää vangittuina. Jotta tuntisi itsensä voimakkaaksi täytyy pitää heikkoja vallassaan. Jotta kokisi itsensä terveeksi täytyy tuntea hallitsevansa toisten sairaus. Toisten. Pois suljettujen ja erilaisten.

Kuvauksen kohteena on Carl, Sokkeloksi kutsuttavan sairaalan lääkäri. Carl on nuori psykiaatteri, jossain työtehtävien lomassa hän lopettaa suhteen naisystäväänsä ja alkaa kohtapuoliin uuden suhteen Sokkelossa työskentelevän psykologin, Bettyn, kanssa. Carl ja Betty ovat idealisteja, vankan vasemmistolaisesti suuntautuneita. He pistävät pystyyn oman hoitokokeilun. Vastalauseena sairaalan lääkityskeskeiselle hoidolle, heidän pienryhmähoitonsa perustuu yksilölliseen potilaitten kanssa vuorovaikuttamiseen. Toiminta, tekeminen ovat tärkeä osa hoitoa.

Romaanissa kuvataan puolta tusinaa hoidossa olevaa ihmistä, heidän taustojaan, heidän sairauttaan. Carl ja Betty haluavat nämä ihmiset ulos sairaalasta, elämään muitten parissa. Heistä sairaalajärjestelmä pyrkii vain putsaamaan sairaat pois katukuvasta. Onnistuminen uudella hoitomenetelmällä ei ole helppoa, Carl arvelee, että sairaus on osa yhteiskunnan rakennetta.

Romaani julkaistiin Suunta-sarjassa, joka oli kuulemma pamfletti-tyylisten kirjojen julkaisualusta. Paikoin romaanin pamflettikenttä on sen verran tiheästi miinoitettu, että väisteleminen vei mehuja lukemisesta. Siinä vaiheessa, kun kirjailija palaa romaanikerrontaan yhteiskunnallisesta latingistaan, luettava on sujuvaa ja kiinnostavaa. Yhteiskunnalliset väitteet sujahtavat ajatteluni läpi kuin armeijassa harrastetut tähdätyt heittolaukaukset ilmaan.

Sivuja kirjassa on vain 162, mutta lukeminen kesti viikkokausia.

 

Harjamäen mielisairaalarakennusta puretaan 2009. Siilinjärvi.

Lauri Törhösen elokuva Palava enkeli valmistui vuonna 1984. Käsikirjoituksen laati ohjaajan kanssa Claes Andersson psykologi Hannele Törrösen alkuperäisidean pohjalta.

Elokuvan keskushenkilönä on vastavalmistunut sairaanhoitaja Tuulikki (Riitta Viiperi), joka saa ensimmäiseksi työpaikakseen Kaiholan mielisairaalan suljetun osaston. Tuulikki täyttää työpaikassaan 21 vuotta, joten avo-osasto olisi varmasti soveltunut paremmin alkuvaiheessa. Työyhteisö on varsin itseensä sulkeutunut, liikepaikoille on pisempi matka. Nuori Tuulikki alkaa oirehtia.

Oma kokemus: Olin syksyllä 1981 lyhyen aikaa vipparihoitsuna Niuvassa avo-osastolla, en oikein sisäistänyt minkä olisi pitänyt olla tehtäväni, joten hoiturin ura jäi lyhyeksi. Avo-osastolla olivat ovet lukossa ja muutoinkin touhu aika tukossa. Jos olisin työskennellyt siellä kauemmin olisin varmaan alkanut purnata työn vähyydestä ja potilaitten elämän tuhlaamisesta. Parempi että laittoivat minut sieltä pois. Olin tuolloin 20 v.

Tuulikki sotkeentuu toisaalta omaan kasvuunsa ja toisaalta riittämättömyyteensä, hänen kapinansa suuntautuu naisille tyypillisesti sisäänpäin.

Oma kokemus: Minä pääsin laitoksesta ulos vähäisemmin vaurioin. Viimeisenä päivänä riisuin valkoisen takin yltäni ja nautin kahvit potilaitten pöydän ääressä. Hyväkuntoinen vanhempi setä, jota ei kirjoitettu sairaalasta ulos, koska ei ollut enää jäljellä paikkaa mihin hän olisi mennyt, sanoi minulle, kun olin lähdössä pois: ”Olehan kilttinä poikana, ettet joudu meidän kanssa tänne piinapenkkiin.” Hän vaikutti tyyneltä, mutta tuska painoi sanoissa.

Näyttelijäntyö on valitettavan epätasaista, lisäksi aiheen työstäminen tarinaksi vaikuttaa jääneen puolitiehen. Kaihola viitannee Joensuun lähellä sijaitsevaan Paiholaan.

Kesto 101 min.

Naisnäkökulmia mielisairaaloihin

Inkeri Kilpinen: Tuntematon potilas. Näytelmä vuodelta 1964. Tarina oli minulle tuttu puolen vuosisadan takaisena MTV:n tv-näytelmänä. Voi olla, että muistoni ovat muuttuneet, sillä hieman erilaisilta tapahtumat tuntuivat.

Keskushenkilönä näytelmässä on kokousneuvos Egolin, joka yhdessä näytelmän neljän muun erilaisissa lautakunnissa istuvan jäsenen kanssa päättää mutu-tuntumalta monenmoisista asioista. Asiantuntijoitakin kokouksissa vierailee, tässä tapauksessa mielisairaalan ylilääkäri, mutta vaikka hän saakin esittää asiansa, on lautakunta jo mielenpuolensa valinnut – päätökset noudattelevat aikaisemmin valittuja linjauksia.

Näytelmän aiheena on mielisairaanhoidon tulevaisuus. Sairaalan ylilääkäri ehdottaa osittaista luopumista kaukana asutuksesta sijaitsevasta laitoksesta, kun taas lautakunnan jäsenet eivät tahtoisi potilaita ihmisten ilmoille. Lautakunnan aika kuluu suun pieksemiseen ja talouspuolen neuvonantajan puunivahan käyttöä koskevan tutkimuksen esittelyyn.

Kohtalon sorkka puuttuu tapahtumiin: mielenterveyspotilas ryövää Egolinin vaatteet hänen ollessaan avantouinnilla ja potilaan vaatteisiin verhoutunut Egolin toimitetaan puheena olleeseen Myttylän sairaalaan. Sairaalassa Egolinin väitteitä henkilöydestään ei uskota, vaan hänen katsotaan kärsivän suuruusharhoista. Hoitolaitoksen käytäntöihin uutta potilasta koulii vuosikausien kokemuksella vanhempi potilas, riski ja isokokoinen mies, joka tunnetaan nimellä Euroopan Keisari.

Oli kiva lukea näytelmää, kun sain käyttää apunani näytelmäteoksen alusta löytyvää Kansallisteatterin vuoden 1964 esityksen roolitusta. 107 sivua, luin parissa päivässä.

 

Harjamäen mielisairaalarakennusta puretaan vuonna 2009. Siilinjärvi.

Sina Kujansuun ohjaama tv-näytelmä Poltettu oranssi vuodelta 1980 perustuu Eeva-Liisa Mannerin näytelmään lisänimeltään: balladi sanan ja veren ansoista. Pääosassa nuorena Marina-neitosena Anne Nielsen, tohtori Frommina Göran Schulman. Tallenne on MTV:n teatteritoimituksen tuotantoa.

Elellään aikaa ennen ensimmäistä maailmansotaa, paikka on suomalainen pikkukaupunki, joskus nähdään tsaarillinen kotkankuva. Ajasta kertoo myös kepeä viihteellinen musiikki. Psykiaateri Fromm puhuttaa Marinaa yksityisvastaanotollaan. Kerronta on runollista, hevonen sumussa, puutarha. Hevosen nimi on Poltettu oranssi. Myöhemmin se on Marinan uusi nimi. Siinä seuduin tohtori toteaa: ”Kukka on puhjennut hulluuden puutarhassa.” Itseensä sulkeutuneesta nuoresta neidosta kasvaa tohtorin hoidossa tai siitä riippumatta jokseenkin lukkiutunut ja avun ulottumattomissa oleva mielisairaalan potilas. Loppuvaiheisiin maallikon juurevaa näkemystä tuo tohtorin avustaja, jota esittää Katriina Rinne. Muistaakseni hän esiintyy myös Tuntematon potilas- tv-näytelmässä.

Vaikka kuvaus onkin kaunista ja runollista, on pohdiskelu mielen sairauksista ja niitten hoidosta välillä sen verran koukeroista, etten jaksanut sitä seurata. Sitä paitsi tieteen kyky tunnistaa ja selittää saatikka sitten hoitaa asioita asetetaan näytelmässä kyseenalaiseksi, mikä ei varsinaisesti lisää kiinnostusta tekstin syvempään ymmärtämiseen. Tohtori tuntuu pitävän yhtenäiskulttuuria kaikenlaisen pahan alkuna, ihmisten originelliys ei ole muodikasta vaan kaikkien pitäisi olla tavallisia ja samanlaisia. Tämä tekee poikkeavan ihmisen elämästä erityisen raskasta.

Hevonen, Poltettu oranssi, lentää Marinan kertomuksen mukaan ulos ikkunasta punainen harja hulmuten. Tämä toi mieleeni Pentti Saarikosken loppuvaiheen runosarjan, jossa harjalintu käväisee pihalla ja myöhemmin joku lintu lennähtää ikkunasta sisään. ”Että auttaa sen ulos, on runo.”