Miesnäkökulmia mielisairaaloihin

Claes Andersson: Kuvien takana. Alkuteos romaani Bakom bilderna, 1972, luin Pentti Saaritsan tekemän suomennoksen vuodelta 1973. Aiheesta valmistui vuonna 1975 samanniminen tv-elokuva, jonka tuolloin katselin.

Sivulta 13 alkaen löytyy kohta, jonka tahdon tähän tallentaa, vaikka se aika pitkä onkin:

Hän oli yhtä valtarakenteen kanssa, hän oli yhtä Sokkelon kanssa. Hänen avainnipussaan oli avaimet sen moniin lukkoihin, mutta hän ei käyttänyt niitä lukkojen avaamiseen, hän ei käyttänyt niitä vapauttamiseen vaan osallistui ovien sulkemiseen, telkeämiseen, riistoon, ulkopuolelle jättämiseen. Ja hän suoritti usein työtään tuntien tekevänsä jotain oikeaa, merkityksellistä ja vapauttavaa. Jotta voisi itse säilyttää vapauden illuusion täytyy toisia pitää vangittuina. Jotta tuntisi itsensä voimakkaaksi täytyy pitää heikkoja vallassaan. Jotta kokisi itsensä terveeksi täytyy tuntea hallitsevansa toisten sairaus. Toisten. Pois suljettujen ja erilaisten.

Kuvauksen kohteena on Carl, Sokkeloksi kutsuttavan sairaalan lääkäri. Carl on nuori psykiaatteri, jossain työtehtävien lomassa hän lopettaa suhteen naisystäväänsä ja alkaa kohtapuoliin uuden suhteen Sokkelossa työskentelevän psykologin, Bettyn, kanssa. Carl ja Betty ovat idealisteja, vankan vasemmistolaisesti suuntautuneita. He pistävät pystyyn oman hoitokokeilun. Vastalauseena sairaalan lääkityskeskeiselle hoidolle, heidän pienryhmähoitonsa perustuu yksilölliseen potilaitten kanssa vuorovaikuttamiseen. Toiminta, tekeminen ovat tärkeä osa hoitoa.

Romaanissa kuvataan puolta tusinaa hoidossa olevaa ihmistä, heidän taustojaan, heidän sairauttaan. Carl ja Betty haluavat nämä ihmiset ulos sairaalasta, elämään muitten parissa. Heistä sairaalajärjestelmä pyrkii vain putsaamaan sairaat pois katukuvasta. Onnistuminen uudella hoitomenetelmällä ei ole helppoa, Carl arvelee, että sairaus on osa yhteiskunnan rakennetta.

Romaani julkaistiin Suunta-sarjassa, joka oli kuulemma pamfletti-tyylisten kirjojen julkaisualusta. Paikoin romaanin pamflettikenttä on sen verran tiheästi miinoitettu, että väisteleminen vei mehuja lukemisesta. Siinä vaiheessa, kun kirjailija palaa romaanikerrontaan yhteiskunnallisesta latingistaan, luettava on sujuvaa ja kiinnostavaa. Yhteiskunnalliset väitteet sujahtavat ajatteluni läpi kuin armeijassa harrastetut tähdätyt heittolaukaukset ilmaan.

Sivuja kirjassa on vain 162, mutta lukeminen kesti viikkokausia.

 

Harjamäen mielisairaalarakennusta puretaan 2009. Siilinjärvi.

Lauri Törhösen elokuva Palava enkeli valmistui vuonna 1984. Käsikirjoituksen laati ohjaajan kanssa Claes Andersson psykologi Hannele Törrösen alkuperäisidean pohjalta.

Elokuvan keskushenkilönä on vastavalmistunut sairaanhoitaja Tuulikki (Riitta Viiperi), joka saa ensimmäiseksi työpaikakseen Kaiholan mielisairaalan suljetun osaston. Tuulikki täyttää työpaikassaan 21 vuotta, joten avo-osasto olisi varmasti soveltunut paremmin alkuvaiheessa. Työyhteisö on varsin itseensä sulkeutunut, liikepaikoille on pisempi matka. Nuori Tuulikki alkaa oirehtia.

Oma kokemus: Olin syksyllä 1981 lyhyen aikaa vipparihoitsuna Niuvassa avo-osastolla, en oikein sisäistänyt minkä olisi pitänyt olla tehtäväni, joten hoiturin ura jäi lyhyeksi. Avo-osastolla olivat ovet lukossa ja muutoinkin touhu aika tukossa. Jos olisin työskennellyt siellä kauemmin olisin varmaan alkanut purnata työn vähyydestä ja potilaitten elämän tuhlaamisesta. Parempi että laittoivat minut sieltä pois. Olin tuolloin 20 v.

Tuulikki sotkeentuu toisaalta omaan kasvuunsa ja toisaalta riittämättömyyteensä, hänen kapinansa suuntautuu naisille tyypillisesti sisäänpäin.

Oma kokemus: Minä pääsin laitoksesta ulos vähäisemmin vaurioin. Viimeisenä päivänä riisuin valkoisen takin yltäni ja nautin kahvit potilaitten pöydän ääressä. Hyväkuntoinen vanhempi setä, jota ei kirjoitettu sairaalasta ulos, koska ei ollut enää jäljellä paikkaa mihin hän olisi mennyt, sanoi minulle, kun olin lähdössä pois: ”Olehan kilttinä poikana, ettet joudu meidän kanssa tänne piinapenkkiin.” Hän vaikutti tyyneltä, mutta tuska painoi sanoissa.

Näyttelijäntyö on valitettavan epätasaista, lisäksi aiheen työstäminen tarinaksi vaikuttaa jääneen puolitiehen. Kaihola viitannee Joensuun lähellä sijaitsevaan Paiholaan.

Kesto 101 min.