Joulukuun kuvat

Tämän tekstin teemaa voisi kuvailla laulun sanoin: ”Isä, äiti, te rakkahat mulle!” Joulukuu on semmoinen. Käperrymme perheeksi, joka saattaa olla enemmän tai vähemmän pyhä sinänsä, mutta itse kullekin se perhe on pyhä. Ja meille jokaiselle se perhe on erilainen kuin muille perheemme jäsenille. Antakoot siis ne muut jäsenet minulle anteeksi, että tämän harvan kerran perhettäni omalta kannalta kuvailen.

 

Ensimmäinen kuva on otettu jouluaattona 2017 Siilinjärven sankarihautausmaalla. Kuvassa on kivi, joka on lumihärmän peitossa. Hetkeä myöhemmin se kivi pyyhkäistiin puhtaaksi ja näkyviin tuli vaimoni äidin isän nimi. Tämä vaimoni ukki kaatui talvisodassa, helmikuussa 1940, Laatokan Karjalassa. Anoppini, joka hänkin on nyt Siilinjärven hietakehtoon kätketty, ei varmaan paljon isäänsä muistanut, sillä hän oli vasta kolmannella ikävuodellaan isänsä kuollessa. Hänellä oli muistonaan kirjeet, joita isä oli lähettänyt ”täältä teltasta” ja ”täältä jostakin”, arkisia asioita ilman välimerkkejä.

 

Meidän jouluumme kuuluu vierailu haudoilla. Itselleni varasin hautapaikan tänä syksynä. Se on sen verran syrjässä, että toivon, ettei kenenkään siellä tarvitse vierailla ellei nyt ihan välttämättä siltä tunnu. Isää voi käydä tapaamassa hänen eläessään. Myöhemmin voi vain todeta: ”mies kuoli, hokemat jäivät”.

 

Toisen kuvan otin äidistäni hänen viimeisellä vierailullaan luonamme joulupäivänä 2014. Äiti väsähti syömisistä ja juomisista ja otti pienet ettonet pyörätuolissaan. Kuvasin tarkoituksella äidin siten, että takana näkyvä kynttelikkö näyttää kruunaavan hänet. Äiti eli vielä puolisentoista vuotta kuvan ottamisen jälkeen ja kuoli 90-vuotiaana. Äiti tuli jo lapsena orvoksi, hänen molemmat vanhempansa menehtyivät sairauksiin, kun äiti oli vielä pikkutyttö. Hän kasvoi jonkin aikaa lastenkodissa kaksosveljensä kanssa. Lopulta heidän ukkinsa meni uusiin naimisiin ja pystyi ottamaan lapset huostaansa. Äiti muisteli ukin kodissa ensimmäisenä eineenä saamaansa riisipuuroa, joka oli tehty oikeaan maitoon eikä veteen kuten lastenkodissa. Äiti oli veljensä kanssa syönyt puuroa niin ahnaasti, että kunnon ruokaan tottumaton vatsa oli kääntynyt ylös ja sisarukset olivat molemmat oksentaneet pihamaalle.

 

Kolmas kuva kertoo sekin syömisestä. Kävimme vaimoni, tyttäreni ja hänen miesystävänsä kanssa vuoden 2019 joulunpyhinä Puijon tornissa, minkä jälkeen piipahdimme Ramin konditoria-kahvilassa. Tilaan siellä yleensä perunaleivoksen, jonka olen kuvassa jo kuorinut esiin kääreestään. Leivos näyttää pieneltä, mutta sen nautittuaan tietää saaneensa makeaa massun täydeltä. Kahvila on laaja, siellä on aina rauhallinen tunnelma, Kuopion paras kahvila minun mielestäni.

 

Kuva on otettu viattomien lasten päivänä. Eikös se sulje perheteeman mukavasti kääreeseen?