Aleksis Kivi (1834 – 1872) eli valitettavan lyhyen elämän, mutta kerkesi kirjoittaa monenlaista. Siilinjärven Jätekukon kierrätyskontista nappasin kyytiini kirjan, joka sisältää yhtä sun toista ja alkukoristeena Väinö Linnan kehuvat alkusanat. Aleksis Kiven tyylilajiksi nimetään wikipediassa realismi, mutta minä näen tekstit myöhäisen romantiikan kaartiin kuuluviksi. Mutta minä nyt olenkin vain höpsö merkonomi. Romantiikan tyylilajin piirre käsittääkseni ovat päähahmon elämän vahva nousukausi, joka kääntyy hurjaan laskuun tai päinvastoin laskukausi, jota seuraa huimaava nousu. Tarinat muistuttavat siten entisaikain maanteitä, joita pitkin uudemmilla autoilla hurjasteltaessa sai alhopaikoissa kokea mukavat muljahdukset vatsanpohjassaan. Näistä rallivaiheista esimerkeiksi kelpaavat osaksi lukemani opuksen alkupuolen tarinat ihan komeesti.
Koto ja kahleet. Eerikki asuu maalla omassa talossa, turvallisesti vaimonsa, poikansa ja vanhan isänsä kanssa. Kaapuntireissulla asiat menevät hullusti. Eerikki joutuu kahleisiin ja tutkintavankeuteen. (1852 - 1855)
Eriika. Eriika elää hyvässä talossa, josta tarvitseva löytää aina turvan ja elo on niin nuhteetonta että jotta. Joku päivä heinäpellolla Eriika sitten tuntee voimakasta heikotusta, lavantautiko lienee, sillä eiväthän hänen asiansa voi olla hullusti. (1859)
Mansikoita ja mustikoita -albumin (1860) runot:
Unelma. Vieraalla maalla unelma kotiseudusta ja kiharaisesta immestä hekuman herättää.
Kaunisnummella. Lapsen katoaminen saa äidin ja lapsen pelästymään, mutta myös kässäämään hyvän osansa.
Kullervo. Kivi on sovitelnut tämän Kalevalan kertomuksen Kullervosta näytelmäksi. Hahmojen ratkaisuja käydään läpitse ei niinkään armahtaen vaan selittäen syitä syviä. Selittämistä riittää, sillä Kullervo on täynnä vihaa ja kostonhimoa:
Oi! olis tämä keihäs Ukon vasama ja minä pitkäisenä pilven partaalla istuisin, niin tietäisinpä työni: Kulovalkean hurjan ympäri mailmaa sytyttäisin, jyristen kukistaisin taivahat maan helmaan, ja syvyyteen kaikki vaipuisivat viimein. Niin lakeutta tekisin ja ilman herrana valtaistuimellani istuisin noilla tasaisilla tantereilla. Niin juuri. Mutta miksi tämä? Mitä kaikesta tästä? – Ei autuutta jumalien, ei kirottuin öitä Tuonen tulisilla paateroilla eikä näitä päiviä täällä, vaan kaikesta loppu! Mitättömyys paras, ja kaikki antaisin jos saisin tyhjyyden.
Kullervo on selkeästi näytelmän keskushahmo, hän saa aikaan sekaannusta, tuskaa ja tuhoa missä kulkeekin. Muista hahmoista hän vaikuttaa tunteettomalta, ehkä se on vain kuori, sotisopa, jonka hän lopussa riisuu ja ilmaisee pelkonsa tulevasta tuomiosta ennen kuin surmaa itsensä. Tyylilaji ei ainakaan ole realismia, näen Kullervon luonnonvoimana, jota näytelmän muut, itsekin enemmän tai vähemmän ryvettyneet hahmot voivat kavahtaa. Sitä tehen sitten Kullervo on yhden miehen armeijana Luonto vastaan muut humut. Kivi kääntää romantiikkaan liittyvän ihmisen kamppailun luonnon voimien kanssa luonnon kamppailuksi ihmisen kanssa. Hämmentävää on että luonto kärsii tappion.
Näytelmä on kuulemma kirjoitettu vuonna 1859 johonkin kilpailuun runomuotoisena, mutta Kivi on sittemmin (1860) muokannut siitä suorasanaisen. Sanasto on osaksi vanhaa, esim. käsittää tarkoittaa käsiinsä saamista. Kiven Kullervo on wikipedian mukaan esitetty eka kerran vuonna 1882 Helsingissä Suomalaisessa Teatterissa. Tampereen Teatterin avajaisjuhlassa vuonna 1904 on myös esitetty Kullervo (lähde: Tampereen Teatterimuseon nettisivut).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti