Painija. Valmistumisvuosi 1985. Ohjaus ja käsikirjoitus Matti Ijäs. Pääosassa Esko Hukkanen. Muissa tehtävissä Soli Labbart, Esko Pesonen, Kalevi Kahra ja Allan Koskinen. Tuotanto Televisioteatteri. Kesto 86 min.
Areenan infotiedosta luin, että elokuva sijoittuisi vanhainkotiin. Kieltämättä asukit vaikuttavat olevan vanhempaa sorttia. Mutta valkotakkisten hoitajien määrä ja yliolkaisuus tuntuisivat kuitenkin viittaavan psykiatriseen hoitolaitokseen.
Ijäksen elokuvan vanhukset asuvat vanhassa, joskus komeassa rakennuksessa, jonka ympäristö huokuu rappiota, unohdukseen vajoamista. Sama heitteillejätön tunne soi koko elokuvassa, ihmiset olivat joskus, mutta nyt ovat jäljellä vain muistot. Dialogi koostuu lyhyistä puheenvuoroista, tuijottelusta, vinoilevista huomioista ja selittelemättömästä aggressiosta. Selloa soittava Kuikkaniemi (Esko Pesonen) kertoo entisestä elämästään huippusellistinä, joka on saanut takkiinsa tahroja bratwurstista Euroopan eri kolkilla. Kuikkaniemelle virnuillaan, häntä komennellaan, mutta mies pyrkii ystävystymään toisen esiintyneen taiteilijan, Painijan kanssa. Esko Hukkanen on Painija, entinen tunnettu voimamies, jota vastaanottava hoitaja nimittää kylähulluksi. Hänen tunnetuin temppunsa on ollut veturin kiskominen liikkeelle hampaillaan.
Kalevi Kahran esittämä Painijan huonetoveri on saanut nimekseen Pesonen. Hän on nainut kaikkialla Suomessa ”helvetin komeaa naista”. Öisin Pesosta vaivaa kranaatinsiru pääkopassa. Hänen hiljaisempi seuralaisensa on jalaton mies (Allan Koskinen). Painija ja sellisti alkavat tapailla toisiaan läheisellä rautatieasemalla (lakkautetulla), josta sellisti kertoo lähtevänsä konserttimatkoilleen raiteelta 2. Tosin selviää, ettei asemalla ole kuin yksi raide. Heinittyneellä ja lätäkköisellä asemalla laiduntavat siat ja lampaat. Ehkä se viittaa ihmiskunnan jakautumiseen samankaltaisiin laiduntajiin?
Elokuvan tyylilajia on kuvailtu tragikoomiseksi. Se on hyvä valinta. Absurdit ainekset ovat myös vahvasti mukana. Painija on kuvilla toimiva elokuva. Tuhkaksi hajoamassa olevat ihmiset törmäilevät toisiinsa ja välillä sattuu pahastikin. Hajoamista ei voi välttää. Ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho lakkautetulla rautatieasemalla, siat ja lampaat kulkevat hänen ylitseen eikä häntä enää ole.
Mummoni eli 1960- ja 1970-luvuilla vanhainkodissa, joka oli perustettu entiseen kartanoon. Kyllä elämänmeno siellä oli kovin rauhallista katselemaani elokuvaan verrattuna. Henkilökunnasta muistan vain yhden henkilön, naisimmeisen, jota kutsuttiin johtajaksi. Hänellä ei koskaan ollut valkoista takkia eikä muutakaan virka-asua. (Kun tarkemmin muistelin, niin oli siellä jonkinlainen talonmies, ehkä myös keittäjä.) Vanhukset rupattelivat keskenään kartanon kuistilla, katselivat pääskysiä ja toisinaan laulelivat. Isossa salissa oli televisio ja jotain luettavaa. Miehille oli veneitä kalareissuja varten. Syntymäpäiviä vietettiin toisinaan isolla porukalla. Vanhainkodissa kävi vierailijoita, meidän perhe melkein joka viikonloppu.
Vaikka mummon hellahuoneessa taisi olla sähköliesi, mummo paisteli ruokansa puilla lämpiävässä leivinuunissa. Sitä varten hän kantoi asuntoonsa halkoja vajaan sadan metrin päässä olleesta liiteristä, jonka luota löytyivät myös sauna, ulkohuussit ja likakasti. Suuressa kivinavetassa piti joku ulkopuolinen karjaa, mutta vanhukset eivät elikoitten hoitoon osallistuneet. Kesäisin hiehot kuljeksivat aidatulla laitumella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti