Svenska Ylellä pyydettiin pari viikkoa sitten yleisöä kirjoittamaan muistojaan ulkohuusseista. Ajattelin ensin kirjoittaa sinne jotain, mutta sitten arvelin, että minulla on sen verran tuota muistoa, että sitä tulisi kuin lapamatoa, joten viisaampi olisi muistella vain kotonaan tai sitten kirjoittaa tähän omaan rakkaaseen blogiini. Onhan blogi joillekin ihmisille vähän vastaava alusta kuin ulkohuussin reikä.
Muistoni ulkohuusseista alkavat jostain 1960-luvun loppupuolelta. Asuimme vuoden vuokralla talossa, joka sijaitsi Kuopion kaupungin Julkulan kylässä. Niin, kylässä, Julkulaa on paikallislehden jutussa nimitetty karjalaiskyläksi. Siellä asui näet paljon siirtolaisia Salmista. Minun perheeni ei ollut siirtolaisia, paitsi vanhin veljeni, joka läksi siirtolaiseksi Ausseihin, kun ei sulattanut isäni ryyppäämisestä aiheutunutta jatkuvaa muutteluamme ja sitä, että hänen piti lopettaa lukio mennäkseen töihin Itkonniemen vanerille. Tai ehkä hän muutti vain päästäkseen elämään jonnekin, jossa ulkohuussin asemesta tarpeet tehtiin vesiklosettiin.
Julkulassa asuimme vuokralla talossa, jossa ei ollut sisävessaa. Tarpeilla käytiin ulkohuussissa, joka sijaitsi erillisessä rakennuksessa kuin asuinhuoneusto. Asumisesta muistoni ovat hajanaisia, olin tuolloin kansakoulun ekaluokkalainen, taisin aloittaa Julkulassa asuessani jo toisen luokankin. Elämä oli erilaista kuin nykyään. Pyörryin saunassa, kun siellä oli häkää. Vanhin veljeni nappasi minut kiinni, etten pudonnut lattialle. Nuorin veljeni ei aina tykännyt kaikesta ruuasta mitä tarjolla oli, etenkin keitetyt kananmunat etoivat häntä ja hän piilotti niitä keittiön seinän sisään, josta äiti ne joskus hoksasi. Meidän koiramme Taru jäi kerran hankalaan nalkkiin vuodesohvan väliin. Vuodesohvan selkänoja putosi koiran niskoille, mutta silloinkin vanhin veljeni ehti pelastaa koiran. Naapurissa asui mustalaisperhe, jonka lasten kanssa leikin joskus. Pyydystin Kallen kanssa järvessä kivien alla piilotelleita kaloja. Kalle sai kerran kiinni matikan.
Jostain kautta perheeseemme oli siunaantunut lelu, joka oman aikansa tuntui arvokkaalta. Se oli erään tunnetun sarjakuvahahmon muovinen minifiguuri, joka iloisena, kädet levällään katseli pientä leikkijää. Kerran tein lähtöä ulkohuussiin ja päätin ottaa tuon pienen hahmon mukaani, että se näkisi vähän maailmaa. Äiti varoitti, etten vain pudottaisi sitä pikku kaveria huussin reiästä. Lupasin etten tee niin, vaikka kerran olin antanut vastaavan lupauksen, kun olin mennyt tekemään polttopuita ja löin sitten kirveellä sormeeni. Äiti arvasi mitä tuleman piti. Huussikäynnin tuoksinassa pikku figuuri tipahti reiästä sontaläjään ja katseli sieltä iloisena ja syli avoinna odottaen mitä maailmalla tällä kertaa olisi hänelle tarjottavana. Aluksi vähän harmittelin tapahtunutta, mutta kun kelit alkoivat viiletä, oli aina mukava tarkkailla vieläkö sitä pikku veijaria näkyisi kokkareitten joukossa.
Jouluun mennessä muutimme Kuopion keskustaan. Sielläkin oli pihalla ulkohuussit, mutta ne eivät enää olleet käytössä. Talon alakerrassa sijaitsi kalakukkoleipomo, yläkerran pinkopahviseinät oli vallannut verenhimoinen lutikka-armeija, jonka kanssa perheemme oli jatkuvassa sotatilassa.
Mummoni oli eläkeellä ja asui Varkaudessa. Hän oli päässyt työnantajansa vanhainkotiin, maaseudulle, vanhan kartanon sivurakennukseen. Kävimme usein mummon luona, vanhainkodista muodostui meille eräänlainen epävirallinen kesäpaikka. Vaikka toiset vanhukset saattoivat katsoa meitä karsaasti, ei meitä kumminkaan häädetty pois mummolastamme. Mummo eleli omaa eloaan omassa hellahuoneessaan, paistoi ruokansa hellalla ja ohraryynirieskan pienessä leivinuunissa. Hän kantoi jätteensä likaämpärissä likakastiin, joka sijaitsi noin sadan metrin päässä, ulkohuonerakennuksen vieressä. Siitä lähistöltä sai mummo myös polttopuut.
Ulkohuone oli harmaantunut rakennus, jossa oli neljä tai kuusi osastoa ja joka osastossa ainakin kaksi reikää istujille. Oven sai lukkoon tarvitessaan yksityisyyttä. Sisällä oli lattialla pientä räsymattoa ja seinillä viikkolehdistä leikattuja kuvia. Kuvissa oli nättejä mannekiineja kesämekoissa ja muuta mukavaa. Yhdessä kuvassa oli Venusmies Valiant, jonka kuvatekstin mukaan tiesi Venusmieheksi, koska hänellä ei ollut lainkaan uurteita sormenpäissään. Toisessa kuvassa oli amerikkalainen näyttelijätär, jonka kuvateksti kertoi olevan kyltymätön hunajapupu. Kuvatekstistä ei selvinnyt, mistä näin oli päätelty.
Kun vanhin veljeni, reilun vuosikymmenen minua vanhempi, tuli ainoan kerran lomalle Ausseista, pääsin hänen seurassaan mummon luo. Kävimme kerran yhtä aikaa huussissa. Veli halusi mennä toiseen osastoon. Kun istuin jo reiällä, veli tuli takaisin ja pyysi paperia, kun hänen osastossaan ei ollut. Minä irrotin vessapaperirullasta kolme palasta ja ojensin ne hänelle. Veli vilkaisi papereita ihmeissään.
– Minkälaisen perseen näillä muka pyyhkii?
Minä vastasin kujeillen:
– Haluatko että näytän?
Veli meinasi hikeentyä, mutta hän sai melkein täyden rullan ja jätti minulle ne irtopaperit ja vähän hätävaraa lisäksi.
Ulkohuoneen lähellä oleva likakasti oli oma entiteettinsä ja ekosysteeminsä. Sen haju yhtyi ulkohuoneen lemuun ja ne muodostivat yhdessä ilmeisen herkullisen yhdistelmän, joka houkutteli paikalle isoja sinervänmustia koppakuoriaisia, joka mennä pöristelivät likakastin ympärillä. Lentelyssä oli kuitenkin riskinsä, sillä likakastin liepeillä päivysti keltavästäräkkejä, jotka popsivat näitä herkkuihin kiinni päässeitä kuoriaisia. En ole koskaan mummolan jälkeen nähnyt keltavästäräkkejä, niin elinvoimaisia kuin kuuluvat olevankin.
Polku ulkohuoneelta mummon asunnolle oli ihanan pehmeää nurmea, vissiin jotain erityistä sorttia, se tuntui aina lyhyeltä ja hiveli paljaita jalkapohjia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti