Powered By Blogger

tiistai 24. toukokuuta 2011

Eeva-Liisa Manner: Kuolleet vedet

Eeva-Liisa Mannerin runokokoelma Kuolleet vedet, vuodelta 1977, sisältää alaotsikon mukaan ”Sarjoja yleisistä ja yksityisistä mytologioista”. Huomasin mytologia- ja uskontoviittaukset jossain vaiheessa runoja lukiessani ja sitten vasta huomasin tuon alaotsikon. Ihan kaikkia viittauksia en varmasti ymmärtänyt, en edes kaikkia niitä, jotka oli nimetty. Lisäksi ymmärsin varmaan aika liudan aivan väärin. En voi kuin tulkita runoja omista lähtökohdistani, puutteellisista, myönnän kernaasti.

Usein toistuva vertauskuva runoissa on peili, joka on rajalinja kahden maailman, Jumalan maailman ja maanpäällisen elämän, välillä. Peilin läpi voi kurkottaa tuolle puolen todellisuutta. Pidän tästä symboliikasta, jota runoilija kokeilee oikein- ja nurinpäin. Absoluuttisen valon mustan aukon kautta voi pudota pimeästä peilin tuolle puolen. Järven pinta on peili, joka heijastaa avaruuden. Mannerin runoissa ovat läsnä uni, peili, savu, matkanteko ja sen loppuminen. Tärkeällä sijalla on myös kaipuu yhteyteen jonkin mystisen kanssa. Kuu lähettää kirjeen, nousee punaisena ja kääntää pimeän puolen, kun näkee mitä on tapahtunut – joku on kuollut, murhattu.

Johanneksen evankeliumin 1. luvun 5. jakeessa sanotaan: ”Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.” Mannerin runossa Contradiction ”valkeudessa loisti pimeys”, jota valkeus ei käsittänyt. En saa ihan kiinni minäkään, mitä runoilija tässä tarkoittaa, ehkä sitä, että jotkut luulevat aina tietävänsä paremmin, olevansa oikean uskon airuita?

Ehkä eniten tykkäsin runosta, jonka kertojana on Marie Thérèse Paradis (18), sokeudesta ”parannettu”, joka on pettynyt näkemäänsä ja kaipaa takaisin sokeuden maailmaan, sillä ”kuva on vain heijastus, pimeys mietiskelyn syvempi kaihdin.” Hyvään menoon runoilija syttyy myös sinä-muotoisessa runossa El Rossinyol, jossa seinät kaatuvat päälle tavalla ja toisellakin, mutta kaikeksi onneksi sentään ritari ratsastaa ohi ja saa runoilijan huokaamaan: ”ole onnellinen: siitä että hän on ritari, ja että hän ratsastaa ohi.”

Runokokoelman lukeminen ei suju ihan yhtä kevyesti kuin sarjakuvalehden läpilukaisu. Sen vuoksi en tiedä voinko oikeastaan sanoa muuta kuin vasta silmäilleeni tätä teosta. Vaikea on myöskään sanoa kauanko lukeminen kesti, kun kirjaa on alunperinkin lukenut lomittain romaanien kanssa ja sitä paitsi lukeminen jatkunee vieläkin jonkin aikaa.

PS. Kokoelman lopussa on jostain syystä mukana ruotsalaisen Tomas Tranströmerin kymmenen runoa otsikolla ”Salaisuuksia tiellä”. Ehkä Eeva-Liisa Manner on kääntynyt ne runot? Asiasta en kirjasta löydä mainintaa eikä runojen mukanaoloa selitetä muutenkaan. Kieltämättä Tranströmer käsittelee näissä runoissa samankaltaisia uneen ja mystiseen toiseen maailmaan liittyviä teemoja. Ymmärrän Tomaksen runoista vielä vähemmän kuin Mannerin runoista. Ehkä parin runon kyytin (Lissabon ja Caprichos) jotenkin kykenen, mutta enimmäkseen menee minulle turhan hankalaksi.

perjantai 20. toukokuuta 2011

Albert Camus: Sivullinen




Sivullinen (L'Étranger) on Albert Camus'n romaani vuodelta 1942. Sen on kääntänyt suomeksi Kalle Salo vuonna 1947. Romaani on minämuotoinen kertomus tapahtumista, joitten päähenkilöstä käytetään vain sukunimeä Meursault. Mies on iältään ehkä kolmekymppinen ja työskentelee toimistotehtävissä jossakin yksityisessä kauppaliikkeessä. Työtehtäviään Meursault ei paljoa kuvaile vaan kertomus keskittyy hänen yksityiselämäänsä ja sisäiseen maailmaansa. Tapahtumapaikka on nykyään eksoottiselta tuntuva ranskalainen Algeria, sen pääkaupunki Alger.

Luin tämän romaanin jo lukiossa, mutta en muistanut siitä paljoakaan. Lienenkö kaikkea silloin ymmärtänytkään? Arvelin, että nyt se vaikuttaisi minusta varmasti kovin erilaiselta kuin nuorempana. Lukiessani tuntui kuitenkin siltä, etten ollutkaan vanhentunut niin paljoa kuin kuvittelin. En tajunnut romaanin suurta ajatusta. Minusta päähenkilön asennemaailma on lähinnä kummallinen. Hän sanoo kaiken olevan hänelle yhdentekevää. Toisaalta hän ei halua pakottaa itseään sellaiseen mitä ei todella tunne haluavansa. Mutta kuitenkin hän toimii sen perusajatuksensa suhteen epäjohdonmukaisesti. Hän jättää paikoitellen noudattamatta normaaleina pidettäviä kohteliaisuussääntöjä ja toisinaan hän noudattaa niitä. Kun tyttöystävä kysyy: ”Rakastatko minua?”, Meursault vastaa kuin murrosikäinen, ettei rakasta, mutta voisi kyllä mennä naimisiin hänen kanssaan, ihan sama. Sen sijaan kun koiraansa piesseen miehen seura alkaa käydä rasittavaksi, Meursault ei kehota miestä poistumaan asunnostaan vaan on häntä kohtaan inhimillinen. Toisaalta olen sitä mieltä, että rehellinen ihminen juuri puhuukin itsensä pussiin, sillä ihminen ei kykene olemaan täysin johdonmukainen käytöksessään. Tämä henkilö vaikuttaa kuitenkin lähinnä diivailevan omalla moraalisuudellaan enkä pidä siitä lainkaan. Ei ihmisen tarvitse tuntea tunteita, joita hän ei tunne, mutta toisen ihmisen arvostaminen ainakin kohteliaisuussyistä on yhteisöllisen elämisen lähtökohtia. Käytöksellään Meursault "sylkee" tyttöystäväänsä päin kasvoja, mutta armahtaa naapurinsa, joka ei hänelle paljoa merkitse.

Luin wikistä, että ranskalaiset ylioppilaat olivat 1970-luvulla valinneet Camus'n kirjailijaksi, joka oli eniten vaikuttanut heihin. Olenkin sitä mieltä, että nk. ranskalaisen ”uuden aallon” elokuvissa on paljon samaa asennetta kuin tämän kirjan minäkertojalla. Parhaimmillaan tuo asenne on virkistävän erikoinen ja moderni, mutta esimerkiksi Jean-Luc Godardin elokuvissa esiintyvä kasvoille lyövä anarkia ei minua miellytä.

Kun muistelen omaa itseäni lukioikäisenä, olen sitä mieltä, että on ollut kerrassaan vahingollista luettaa minunlaisellani hyvin vähän lukeneella nuorella tuontyyppistä kirjallisuutta. Camus'n romaani vaikuttaa lukijaansa, se lienee jäänyt minun mieleeni turhankin voimakkaasti.

Minusta nuorille pitäisi luettaa helppotajuista kirjallisuutta vielä lukiossakin. Varsinkin poikien, jotka nykyäänkin yleensä lukevat vähän, lukemista pitäisi koulun harkita tarkkaan ja olla mieluummin lempeämmällä kuin karskimmalla linjalla. Ei Tuntematon sotilas ole mikään nuorisokirja. Nuorisolle soveltuvat Gogolin novellit, Manillaköysi, Vanhus ja meri tai Torstai on toivoa täynnä. Jos jotain vaikeampaa pitäisi luettaa, niin eikö riitä Kafkan novelli Muodonmuutos? Sen sijaan Rangaistussiirtolaa en suosittelisi. Paitsi että nuoret voivat lukiessaan kyllästyä lukemaansa, he voivat myös vaikuttua ei-toivotulla tavalla. Ei liikuntaharrastustakaan ole viisasta aloittaa cooperin testillä tai aitajuoksulla, kalliokiipeilystä puhumattakaan.

Koska kirja on lyhyt, sen lukemiseen meni minulta pari-kolme päivää. Mekaaninen lukeminen olisi varmaan sujunut päivässäkin, mutta kertomuksessa on rattaille jauhamista ja mielelle nielemistä, mikä ottaa aikansa.

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Stanisław Lem: Solaris



Puolalaisen Stanisław Lemin vuonna 1961 kirjoittama science-fiction-romaani Solaris on hänen tunnetuin teoksensa. Suomennoksen on ranskankielisen käännöksen pohjalta tehnyt Matti Kannisto vuonna 1973. Solaris on tullut tutuksi scifi-yleisölle myös elokuvana. Kirjan luettuani katselin venäläisen Andrei Tarkovskin ja amerikkalaisen Steven Soderberghin Lemin kirjan pohjalta ohjaamat elokuvat. Kaikki nämä taideteokset havaitsin hyviksi ja kiinnostaviksi. Kumpikin elokuva kertoo kirjan pohjalta hieman omanlaisensa tarinan. Tarkovskin Solaris (vuodelta 1972) lisää kertomukseen mukaan päähenkilön kodin ja vanhemmat, kun taas Soderberghin elokuva (vuodelta 2002) keskittyy ennen muuta rakkaustarinaan. Kirjassa tieteisfantasia-aihetta on käsitelty monipuolisimmin ja ehkä myös monimutkaisimmin, mistä syystä romaanin lukeminen kesti minulta kymmenen päivää. Välipäiviä oli useita ja ainakin kerran nukahdin kirja sylissäni. Elokuvat katselin putkeen noin neljässä tunnissa.

Romaanissa psykologi (kerrotun perusteella voisi olettaa hänen koulutuksensa laveammaksi ja syvemmäksi) Kris Kelvin lähetetään pitkälle avaruusmatkalle toisessa galaksissa sijaitsevaan aurinkokuntaan, jossa on kaksi aurinkoa, sininen ja punainen. Tutkijoitten ihmeeksi aurinkokunnasta on reilut sata vuotta sitten löytynyt planeetta, joka uhmaa tähtitieteen lakeja. Se näet pystyy säilyttämään kiertoratansa vakaana, vaikka oletusten mukaan sen tulisi olla vaarassa sulautua toiseen auringoista. Tutkijat ovat havainneet, että hyytelömäinen plasmameri, joka ympäröi lähes koko planeetan, kykenee vaikuttamaan planeetan liikkeisiin ja onnistuu pitämään sen radan vakaana. Planeettaa ja varsinkin sen merta on tutkittu jo 78 vuotta. Tutkimus on synnyttänyt kokonaisen tieteenhaaran, solaristiikan, ja tuottanut valtaisan määrän teorioita ja tutkimustietoa, mutta meri on edelleenkin mysteeri. Onko meri elävä olio, planeetan ainoa asukas vai onko se apsyykkinen massa, joka toimii tuntemattomien fysiikan lakien ohjaamana?

Kelvin saapuu Solariksen yläpuolella, 300-400 metrin korkeudella, planeettaa tarkkailevalle avaruusasemalle selvittääkseen erikoisia tapahtumia, jotka ovat kohdanneet aseman kolmen hengen miehistöä. Saavuttuaan hän huomaa epäsiistin yleisvaikutelman ja sen, ettei kukaan ole häntä vastassa. Eräästä hytistä löytyy tutkija Snaut, joka vaikuttaa olevan joko juovuksissa tai muuten sekavassa mielentilassa. Hän kertoo, että toinen tutkija, Gibarian, on tehnyt itsemurhan ja kolmas, Sartorius, on sulkeutunut laboratorioon eikä päästä ketään sisään. Pian Kelvin huomaa, että asemalla on muutakin väkeä. Kaiken huipuksi hänen hyttiinsä ilmestyy hänen kymmenen vuotta sitten kuollut tyttöystävänsä. Näistä alkuasetelmista käynnistyy elämän ja ihmisyyden rajoja pohdiskeleva ajatusleikki, jota kirjailija terästää aika ajoin kuvailemalla solaristiikan epämääräisiä saavutuksia ja todentuntuisia oppiriitoja.

Väitän vahvasti että Solaris on kestänyt ja tulee kestämään aikaa erinomaisesti. Romaani on kirjoitettu 1960-luvun alun selkeällä kerrontatavalla, jossa lukija pysyy tähtikartalla vaikkei minun laillani galakseista mitään tietäisikään. Tarinan painovoimakenttä pitää hänet kotoisasti kiinni nojatuolissa. Helpolla lukija ei silti pääse. Kertomus haastaa hänet kysymään itseltään mikä on ihmisen pyrkimysten perimmäinen tarkoitus. Mitä etsiäkseen ihminen on halukas matkaamaan maailman ääriin? Vastaukseksi tarjotaan mm. peiliä. Mutta onko salaperäinen Solaris-planeetta se paikka, jossa ihminen pääsee kurkistamaan tuon pimeän peilin tuolle puolelle, näkemään itsensä kasvoista kasvoihin?

Myönnän kernaasti, että kirjan luomat uskontoon viittaavat ajatusrakennelmat viehättävät minua tavattomasti. Ehkä juuri se piirre scifi-tarinoissa saa minut niistä innostumaan. Löytyykö Jumala ulkoavaruudesta? Minkä lisävivahteen uskonnolliseen tuumailuunsa voi löytää tarkastelemalla muita, ihmisen elolle vieraita elämänmuotoja, olkootkin ne vaikka ateistiksi tunnustautuneen kirjailijan kehittämiä ajatusleikkejä? Ainakin minun mielessäni alkoi jostain syystä soida virsi 105, jossa todetaan: ”Aurinko on ristin päällä valkea ja punainen”. Nostiko sen mieleeni kirjan ylösnousemusteema vai Solariksen kaksi aurinkoa, tiedä häntä. Ehkä se johtui vain lukemisen ajankohdasta pääsiäisen ja helatorstain välillä?

Kirjassa esitetään, että Solaris-tutkijoille yhteyden saaminen plasmamereen merkitsisi samaa kuin uskoville yhteyden saaminen taivasten valtakuntaan. Kirjoittajan taituruudesta johtuen tämän rinnastuksen voi nähdä paitsi piikittelynä kristinuskoa kohtaan, myös Puolassa tuolloin vallassa ollutta sosialistista järjestelmää kohtaan. Sitä voi myös pohtia sellaisenaan, osittain omalakisena ajatusrakennelmana, jota voi vaikkapa verrata Solaris-planeetan meren rakentelemiin valtavan kokoisiin symmetriadeihin. Symmetriadit kuvataan monimutkaisten matemaattisten ongelmien ratkaisumalleina, jotka pian valmistuttuaan sortuvat.

Solariksen meri ja tutkijoitten avaruusasema katselevat toisiansa läheltä, mutta silti niin kaukaa – jossain määrin samalla tapaa kuin berliiniläiset toisiaan kirjan julkaisuajankohtana rakennetun muurin ylitse. On mahdollista, että kirjoittaja on sisällyttänyt tarinansa rivien väliin arviointia, joka liittyy kirjoitusajankohdan maailmanmenoon. Ihan kirjan lopussa kerrotaan planeetan meren synnyttämästä mimoidista, jäljitelmästä, joka muistuttaa maanjäristyksessä tuhoutunutta marokkalaiskaupunkia. Vuoden 1960 suuria uutisia oli ollut Marokon Agadirin valtaisa maanjäristys. Silti kirjaa voi pitää klassikkona, sen arvo säilyy aikojen vaihdellessa. Soderberghin elokuva vain yhdeksän vuoden takaa todistaa siitä, ettei Solaris ole lakannut kiinnostamasta sukupolvia, joille 1960-luku on vain kappale musta-valkoista historiaa.

Oma suhteeni Stanisław Lemin tuotantoon on ollut pääasiassa Solaris-elokuvien varassa. Minulla on kuitenkin tallessa myös eräs tieteiskuunnelma, jonka nauhoitin radiosta parikymmentä vuotta sitten. Kuunnelma ”Salainen planeetta” perustuu Lemin teoksen ”Tähtipäiväkirjat” kertomukseen ”Neljästoista matka”. Olen nauttinut kuunnelmasta niin paljon, että olisi varmaan hyväksi, jos lukisin senkin tarinakokoelman. Aika näyttää mihin kiinnostus riittää.

torstai 5. toukokuuta 2011

Ian McEwan: Ajan lapsi



Englantilainen Ian McEwan on kirjoittanut romaanin nimeltä  
Ajan lapsi (The Child in Time) vuonna 1987. Kirjan on suomentanut Leevi Lehto. Kirjan lukemiseen kului minulta kymmenen päivää. Päivittäinen lukunopeus oli siis noin 25 sivua keskimäärin. Kirjan alkupuolella eteneminen oli hidasta ja joinakin päivinä en lukenut lainkaan. Loppu meni sitten nopsemmin.

Kirjan alkuvaiheessa käy ilmi, että lontoolainen lastenkirjailija Stephen Lewis on kadottanut ainoan lapsensa, 3-vuotiaan Katen ostoksilla käydessään. Tytär on todennäköisesti siepattu. Tämä on johtanut Stephenin asumuseroon vaimostaan Juliesta, joka on muuttanut asumaan yksin maaseudulle pieneen mökkiin. Yhteydenotot puolisoitten välillä ovat harvinaisia. Stephen asuu perheen kaupunkiasunnossa osallistuen Valtion lastenhoitokomitean ajoittaisiin istuntoihin. Komiteatyö tuntuu Stephenistä turhalta ja hän on usein kokouksissa omissa ajatuksissaan. Stephen kuluttaa päivänsä katselemalla tv:n visailuohjelmia tai urheilukisoja alusvaatteisillaan ja viskiä siemaillen. Hän ei kirjoita enää. Hänen oman lapsuutensa kesälomamuistoihin perustuva lastenkirja nimeltä ”Limonaati”, oli ollut valtaisa myyntimenestys, minkä myötä Stephenin taloudellinen tilanne on turvattu.

Stephenillä on yksi pitempiaikainen tuttavapariskunta, Charles Darke ja hänen vaimonsa Thelma. Charles juuri oli kirjankustantamossa se henkilö, joka ymmärsi Stephenin käsikirjoituksen arvon ja myöhemmin ylisti kirjaa siltana aikuisten ja lasten maailman välillä. Thelma on fyysikko. Kodissaan hän luennoi Stephenille kvanttimagian saloista, taaksepäin virtaavasta ajasta ja suhteellisuusteorian riittämättömyydestä fysiikan ilmiöitten selittämisessä. Tiede on Thelman lapsi, jolta hän odottaa vielä suuria. Vaimoaan selvästi nuorempi Charles taas on älykäs menestyjä, joka on tehnyt uran kirjankustantamossa, sitten tv-yhtiössä ja lopulta niin päätettyään siirtynyt politiikkaan edeten nopeassa tahdissa ministeriksi asti. Yllättäen Charles eroaa ministerin virasta ja pariskunta vetäytyy asumaan metsän keskelle mökkiinsä.

Muina tärkeinä henkilöinä kirjassa esitellään lähemmin Stephenin vanhemmat, joitten menneisyydellä on olennainen osuutensa tapahtumissa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kirjoitusajankohtansa lähitulevaisuuteen. Siinä kuvattu Lontoo on jonkin verran kurjistuneempi paikkakunta kuin tätä nykyä. Ilmasto on valitettavasti lähes nykyisenkaltainen – kesällä on korventava helle, joka johtaa vedenkäytön säännöstelyyn. Kesä päättyy äkillisesti viikon kestävään syksyyn, jonka jälkeen sataa vettä neljäkymmentä päivää kuten Raamatun kertomuksessa vedenpaisumuksesta.

Kirjassa pohditaan sitä ovatko lapset vain pienikokoisia aikuisia ja aikuiset suurikokoisia, rooliensa jähmettämiä lapsia. Lastenhoitokomitean istunnossa kuullaan asiantuntijaa, joka puhuu ”maagisen kansalaisuuden” puolesta. Hän on mielestäni kirjan mielenkiintoisin tyyppi. Hänen näkemyksensä mukaan lapset tulisi opettaa lukemaan vasta yhdentoista vuoden iässä, sillä sitä ennen heidän aivonsa eivät ole riittävän kehittyneet abstraktiin ajatteluun, jota kirjallisuus hänen mielestään edustaa. Lasten aito kosketus elämän ilmiöihin katkaistaan lukutaidon opettamisen kautta. Heidät ”karkoitetaan paratiisista”, jonka jälkeen käsitys (esim. taiteellisen) luomisen luonnollisesta ykseydestä muun maailman kanssa muuttuu heille vaikeasti ymmärrettäväksi ja on aikuisiässäkin lähellä mystiikkaa. Asiantuntijan pitkä puheenvuoro on tosi räväkkää luettavaa. Kuten myös Stephenin tarjoama sovinnainen vastine.

Toiseksi mielenkiintoisin hahmo kirjassa on Thelma, jonka yksityistä luennointia fysiikasta kuvataan pääasiassa termien ilotulituksella. Tarkempi kuvailu olisikin hedelmätöntä, sillä iso osa lukijoista on varmasti äimänkäkenä jo tästäkin. Eikä fysiikka ole tuntematonta vain lukijoille. Thelman mielestä myös taiteentekijät jättävät lähes täysin käsittelemättä tieteessä tapahtuneen vallankumouksen tulokset, vaikka ne ovatkin mullistaneet käsityksemme maailmasta. Thelman kanssa Stephen puhuu oudoista tapahtumista, jotka häntä ovat kohdanneet viime aikoina, kokemuksista, jotka tuntuvat vääristävän tavanomaista, lineaarista aikakäsitystä.

Oudoksi, luovaksi ja käsittämättömäksi voi kuvailla myös Charlesia, jonka elämänvalinnat kulkevat todellakin omia polkujaan. Erikoisia tyyppejä kirjassa ovat lisäksi komitean johtaja lordi Parmenter ja Stephenin naapuri, klassisen arabian taitaja, vanha skotlantilaisherra Cromarty.

Ajan lapsi” on taitavan kirjoittajan laatima kudelma, jonka kerronta tukee teemaa. Tarina polveilee eri ajoissa, mutta etenee kuitenkin kohti jonkinlaista selkeyttä. Varsinkin aluksi tarina tuntuu raskaalta, pitkät, johdattelevat kuvailut eivät oikein sytytä. Välillä kerronnan intensiteetti nopeutuu – minulla tämä näkyi myös lukunopeuden hypähtelynä. Ehkäpä kirjailija on tarkoituksellisesti sijoittanut nopeasti eteneviä tapahtumia hitaampien jaksojen lomaan? Se kävisi tyylikeinosta tarkasteltaessa ajan suhdetta siihen mitä vauhtia tarkkailija itse (lue: lukijan mielenkiinto) on liikkeellä, jos nyt vähääkään suhteellisuusteoriasta käsitän. Thelman näkemys, että asiasta, jonka tuntee yksityiskohtia myöten, on hankala sanoa mitään yleistä, kuvaa hyvin romaanin alkuvaiheen hieman seisahtuneen tuntuisia tapahtumia. Runsas kuvailu estää lukijaa näkemästä juonikuviota etukäteen. Myös Stephen on niin hämillään elämänsä kriisin keskellä, ettei kunnolla pysty hahmottamaan sitä. Kirjan lopulla Julie, Stephenin vaimo, kuvailee aikaa niin, että se seuraa jotain syvempää kuviota, jossa ei kenties ole vääriä ja oikeita hetkiä, jotkut vain ovat hankalampia, jotkut helpompia.