Stanisław Lem: Solaris

Puolalaisen Stanisław Lemin vuonna 1961 kirjoittama science-fiction-romaani Solaris on hänen tunnetuin teoksensa. Suomennoksen on ranskankielisen käännöksen pohjalta tehnyt Matti Kannisto vuonna 1973. Solaris on tullut tutuksi scifi-yleisölle myös elokuvana. Kirjan luettuani katselin venäläisen Andrei Tarkovskin ja amerikkalaisen Steven Soderberghin Lemin kirjan pohjalta ohjaamat elokuvat. Kaikki nämä taideteokset havaitsin hyviksi ja kiinnostaviksi. Kumpikin elokuva kertoo kirjan pohjalta hieman omanlaisensa tarinan. Tarkovskin Solaris (vuodelta 1972) lisää kertomukseen mukaan päähenkilön kodin ja vanhemmat, kun taas Soderberghin elokuva (vuodelta 2002) keskittyy ennen muuta rakkaustarinaan. Kirjassa tieteisfantasia-aihetta on käsitelty monipuolisimmin ja ehkä myös monimutkaisimmin, mistä syystä romaanin lukeminen kesti minulta kymmenen päivää. Välipäiviä oli useita ja ainakin kerran nukahdin kirja sylissäni. Elokuvat katselin putkeen noin neljässä tunnissa.

Romaanissa psykologi (kerrotun perusteella voisi olettaa hänen koulutuksensa laveammaksi ja syvemmäksi) Kris Kelvin lähetetään pitkälle avaruusmatkalle toisessa galaksissa sijaitsevaan aurinkokuntaan, jossa on kaksi aurinkoa, sininen ja punainen. Tutkijoitten ihmeeksi aurinkokunnasta on reilut sata vuotta sitten löytynyt planeetta, joka uhmaa tähtitieteen lakeja. Se näet pystyy säilyttämään kiertoratansa vakaana, vaikka oletusten mukaan sen tulisi olla vaarassa sulautua toiseen auringoista. Tutkijat ovat havainneet, että hyytelömäinen plasmameri, joka ympäröi lähes koko planeetan, kykenee vaikuttamaan planeetan liikkeisiin ja onnistuu pitämään sen radan vakaana. Planeettaa ja varsinkin sen merta on tutkittu jo 78 vuotta. Tutkimus on synnyttänyt kokonaisen tieteenhaaran, solaristiikan, ja tuottanut valtaisan määrän teorioita ja tutkimustietoa, mutta meri on edelleenkin mysteeri. Onko meri elävä olio, planeetan ainoa asukas vai onko se apsyykkinen massa, joka toimii tuntemattomien fysiikan lakien ohjaamana?

Kelvin saapuu Solariksen yläpuolella, 300-400 metrin korkeudella, planeettaa tarkkailevalle avaruusasemalle selvittääkseen erikoisia tapahtumia, jotka ovat kohdanneet aseman kolmen hengen miehistöä. Saavuttuaan hän huomaa epäsiistin yleisvaikutelman ja sen, ettei kukaan ole häntä vastassa. Eräästä hytistä löytyy tutkija Snaut, joka vaikuttaa olevan joko juovuksissa tai muuten sekavassa mielentilassa. Hän kertoo, että toinen tutkija, Gibarian, on tehnyt itsemurhan ja kolmas, Sartorius, on sulkeutunut laboratorioon eikä päästä ketään sisään. Pian Kelvin huomaa, että asemalla on muutakin väkeä. Kaiken huipuksi hänen hyttiinsä ilmestyy hänen kymmenen vuotta sitten kuollut tyttöystävänsä. Näistä alkuasetelmista käynnistyy elämän ja ihmisyyden rajoja pohdiskeleva ajatusleikki, jota kirjailija terästää aika ajoin kuvailemalla solaristiikan epämääräisiä saavutuksia ja todentuntuisia oppiriitoja.

Väitän vahvasti että Solaris on kestänyt ja tulee kestämään aikaa erinomaisesti. Romaani on kirjoitettu 1960-luvun alun selkeällä kerrontatavalla, jossa lukija pysyy tähtikartalla vaikkei minun laillani galakseista mitään tietäisikään. Tarinan painovoimakenttä pitää hänet kotoisasti kiinni nojatuolissa. Helpolla lukija ei silti pääse. Kertomus haastaa hänet kysymään itseltään mikä on ihmisen pyrkimysten perimmäinen tarkoitus. Mitä etsiäkseen ihminen on halukas matkaamaan maailman ääriin? Vastaukseksi tarjotaan mm. peiliä. Mutta onko salaperäinen Solaris-planeetta se paikka, jossa ihminen pääsee kurkistamaan tuon pimeän peilin tuolle puolelle, näkemään itsensä kasvoista kasvoihin?

Myönnän kernaasti, että kirjan luomat uskontoon viittaavat ajatusrakennelmat viehättävät minua tavattomasti. Ehkä juuri se piirre scifi-tarinoissa saa minut niistä innostumaan. Löytyykö Jumala ulkoavaruudesta? Minkä lisävivahteen uskonnolliseen tuumailuunsa voi löytää tarkastelemalla muita, ihmisen elolle vieraita elämänmuotoja, olkootkin ne vaikka ateistiksi tunnustautuneen kirjailijan kehittämiä ajatusleikkejä? Ainakin minun mielessäni alkoi jostain syystä soida virsi 105, jossa todetaan: ”Aurinko on ristin päällä valkea ja punainen”. Nostiko sen mieleeni kirjan ylösnousemusteema vai Solariksen kaksi aurinkoa, tiedä häntä. Ehkä se johtui vain lukemisen ajankohdasta pääsiäisen ja helatorstain välillä?

Kirjassa esitetään, että Solaris-tutkijoille yhteyden saaminen plasmamereen merkitsisi samaa kuin uskoville yhteyden saaminen taivasten valtakuntaan. Kirjoittajan taituruudesta johtuen tämän rinnastuksen voi nähdä paitsi piikittelynä kristinuskoa kohtaan, myös Puolassa tuolloin vallassa ollutta sosialistista järjestelmää kohtaan. Sitä voi myös pohtia sellaisenaan, osittain omalakisena ajatusrakennelmana, jota voi vaikkapa verrata Solaris-planeetan meren rakentelemiin valtavan kokoisiin symmetriadeihin. Symmetriadit kuvataan monimutkaisten matemaattisten ongelmien ratkaisumalleina, jotka pian valmistuttuaan sortuvat.

Solariksen meri ja tutkijoitten avaruusasema katselevat toisiansa läheltä, mutta silti niin kaukaa – jossain määrin samalla tapaa kuin berliiniläiset toisiaan kirjan julkaisuajankohtana rakennetun muurin ylitse. On mahdollista, että kirjoittaja on sisällyttänyt tarinansa rivien väliin arviointia, joka liittyy kirjoitusajankohdan maailmanmenoon. Ihan kirjan lopussa kerrotaan planeetan meren synnyttämästä mimoidista, jäljitelmästä, joka muistuttaa maanjäristyksessä tuhoutunutta marokkalaiskaupunkia. Vuoden 1960 suuria uutisia oli ollut Marokon Agadirin valtaisa maanjäristys. Silti kirjaa voi pitää klassikkona, sen arvo säilyy aikojen vaihdellessa. Soderberghin elokuva vain yhdeksän vuoden takaa todistaa siitä, ettei Solaris ole lakannut kiinnostamasta sukupolvia, joille 1960-luku on vain kappale musta-valkoista historiaa.

Oma suhteeni Stanisław Lemin tuotantoon on ollut pääasiassa Solaris-elokuvien varassa. Minulla on kuitenkin tallessa myös eräs tieteiskuunnelma, jonka nauhoitin radiosta parikymmentä vuotta sitten. Kuunnelma ”Salainen planeetta” perustuu Lemin teoksen ”Tähtipäiväkirjat” kertomukseen ”Neljästoista matka”. Olen nauttinut kuunnelmasta niin paljon, että olisi varmaan hyväksi, jos lukisin senkin tarinakokoelman. Aika näyttää mihin kiinnostus riittää.