Ian McEwan: Ajan lapsi

Englantilainen Ian McEwan on kirjoittanut romaanin nimeltä  
Ajan lapsi (The Child in Time) vuonna 1987. Kirjan on suomentanut Leevi Lehto. Kirjan lukemiseen kului minulta kymmenen päivää. Päivittäinen lukunopeus oli siis noin 25 sivua keskimäärin. Kirjan alkupuolella eteneminen oli hidasta ja joinakin päivinä en lukenut lainkaan. Loppu meni sitten nopsemmin.

Kirjan alkuvaiheessa käy ilmi, että lontoolainen lastenkirjailija Stephen Lewis on kadottanut ainoan lapsensa, 3-vuotiaan Katen ostoksilla käydessään. Tytär on todennäköisesti siepattu. Tämä on johtanut Stephenin asumuseroon vaimostaan Juliesta, joka on muuttanut asumaan yksin maaseudulle pieneen mökkiin. Yhteydenotot puolisoitten välillä ovat harvinaisia. Stephen asuu perheen kaupunkiasunnossa osallistuen Valtion lastenhoitokomitean ajoittaisiin istuntoihin. Komiteatyö tuntuu Stephenistä turhalta ja hän on usein kokouksissa omissa ajatuksissaan. Stephen kuluttaa päivänsä katselemalla tv:n visailuohjelmia tai urheilukisoja alusvaatteisillaan ja viskiä siemaillen. Hän ei kirjoita enää. Hänen oman lapsuutensa kesälomamuistoihin perustuva lastenkirja nimeltä ”Limonaati”, oli ollut valtaisa myyntimenestys, minkä myötä Stephenin taloudellinen tilanne on turvattu.

Stephenillä on yksi pitempiaikainen tuttavapariskunta, Charles Darke ja hänen vaimonsa Thelma. Charles juuri oli kirjankustantamossa se henkilö, joka ymmärsi Stephenin käsikirjoituksen arvon ja myöhemmin ylisti kirjaa siltana aikuisten ja lasten maailman välillä. Thelma on fyysikko. Kodissaan hän luennoi Stephenille kvanttimagian saloista, taaksepäin virtaavasta ajasta ja suhteellisuusteorian riittämättömyydestä fysiikan ilmiöitten selittämisessä. Tiede on Thelman lapsi, jolta hän odottaa vielä suuria. Vaimoaan selvästi nuorempi Charles taas on älykäs menestyjä, joka on tehnyt uran kirjankustantamossa, sitten tv-yhtiössä ja lopulta niin päätettyään siirtynyt politiikkaan edeten nopeassa tahdissa ministeriksi asti. Yllättäen Charles eroaa ministerin virasta ja pariskunta vetäytyy asumaan metsän keskelle mökkiinsä.

Muina tärkeinä henkilöinä kirjassa esitellään lähemmin Stephenin vanhemmat, joitten menneisyydellä on olennainen osuutensa tapahtumissa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kirjoitusajankohtansa lähitulevaisuuteen. Siinä kuvattu Lontoo on jonkin verran kurjistuneempi paikkakunta kuin tätä nykyä. Ilmasto on valitettavasti lähes nykyisenkaltainen – kesällä on korventava helle, joka johtaa vedenkäytön säännöstelyyn. Kesä päättyy äkillisesti viikon kestävään syksyyn, jonka jälkeen sataa vettä neljäkymmentä päivää kuten Raamatun kertomuksessa vedenpaisumuksesta.

Kirjassa pohditaan sitä ovatko lapset vain pienikokoisia aikuisia ja aikuiset suurikokoisia, rooliensa jähmettämiä lapsia. Lastenhoitokomitean istunnossa kuullaan asiantuntijaa, joka puhuu ”maagisen kansalaisuuden” puolesta. Hän on mielestäni kirjan mielenkiintoisin tyyppi. Hänen näkemyksensä mukaan lapset tulisi opettaa lukemaan vasta yhdentoista vuoden iässä, sillä sitä ennen heidän aivonsa eivät ole riittävän kehittyneet abstraktiin ajatteluun, jota kirjallisuus hänen mielestään edustaa. Lasten aito kosketus elämän ilmiöihin katkaistaan lukutaidon opettamisen kautta. Heidät ”karkoitetaan paratiisista”, jonka jälkeen käsitys (esim. taiteellisen) luomisen luonnollisesta ykseydestä muun maailman kanssa muuttuu heille vaikeasti ymmärrettäväksi ja on aikuisiässäkin lähellä mystiikkaa. Asiantuntijan pitkä puheenvuoro on tosi räväkkää luettavaa. Kuten myös Stephenin tarjoama sovinnainen vastine.

Toiseksi mielenkiintoisin hahmo kirjassa on Thelma, jonka yksityistä luennointia fysiikasta kuvataan pääasiassa termien ilotulituksella. Tarkempi kuvailu olisikin hedelmätöntä, sillä iso osa lukijoista on varmasti äimänkäkenä jo tästäkin. Eikä fysiikka ole tuntematonta vain lukijoille. Thelman mielestä myös taiteentekijät jättävät lähes täysin käsittelemättä tieteessä tapahtuneen vallankumouksen tulokset, vaikka ne ovatkin mullistaneet käsityksemme maailmasta. Thelman kanssa Stephen puhuu oudoista tapahtumista, jotka häntä ovat kohdanneet viime aikoina, kokemuksista, jotka tuntuvat vääristävän tavanomaista, lineaarista aikakäsitystä.

Oudoksi, luovaksi ja käsittämättömäksi voi kuvailla myös Charlesia, jonka elämänvalinnat kulkevat todellakin omia polkujaan. Erikoisia tyyppejä kirjassa ovat lisäksi komitean johtaja lordi Parmenter ja Stephenin naapuri, klassisen arabian taitaja, vanha skotlantilaisherra Cromarty.

”Ajan lapsi” on taitavan kirjoittajan laatima kudelma, jonka kerronta tukee teemaa. Tarina polveilee eri ajoissa, mutta etenee kuitenkin kohti jonkinlaista selkeyttä. Varsinkin aluksi tarina tuntuu raskaalta, pitkät, johdattelevat kuvailut eivät oikein sytytä. Välillä kerronnan intensiteetti nopeutuu – minulla tämä näkyi myös lukunopeuden hypähtelynä. Ehkäpä kirjailija on tarkoituksellisesti sijoittanut nopeasti eteneviä tapahtumia hitaampien jaksojen lomaan? Se kävisi tyylikeinosta tarkasteltaessa ajan suhdetta siihen mitä vauhtia tarkkailija itse (lue: lukijan mielenkiinto) on liikkeellä, jos nyt vähääkään suhteellisuusteoriasta käsitän. Thelman näkemys, että asiasta, jonka tuntee yksityiskohtia myöten, on hankala sanoa mitään yleistä, kuvaa hyvin romaanin alkuvaiheen hieman seisahtuneen tuntuisia tapahtumia. Runsas kuvailu estää lukijaa näkemästä juonikuviota etukäteen. Myös Stephen on niin hämillään elämänsä kriisin keskellä, ettei kunnolla pysty hahmottamaan sitä. Kirjan lopulla Julie, Stephenin vaimo, kuvailee aikaa niin, että se seuraa jotain syvempää kuviota, jossa ei kenties ole vääriä ja oikeita hetkiä, jotkut vain ovat hankalampia, jotkut helpompia.