Howard Waldrop: Musiikkia miesäänille ja lentäville lautasille

Howard Waldrop (s. 1946) on yhdysvaltalainen scifi-kirjailija, joka on erikoistunut novellien kirjoittamiseen. Luin hänen tuotannostaan suomennetun teoksen Musiikkia miesäänille ja lentäville lautasille. Kirjassa on seitsemän novellia, jotka on julkaistu erilaisissa julkaisuissa englanniksi vuosina 1976 – 1986 . Mukana suomennoksessa ovat myös kirjailijan tervehdys Suomen kansalle sekä jokaisen novellin alussa Waldropin kuvaus kirjoituksen synnystä tai sen päätymisestä julkaistavaksi. Kirjan suomensi Jan Hlinovsky vuonna 2007.

Kirja sai minut kyselemään itseltäni, mitä on science fiction? Onko se pelkästään höpsöjä avaruusseikkailuja, ihmeellisiä tieteellisiä kokeita niitten outoine tuloksineen? Vai käsittääkö ”science” – tiede – kaikki tieteet, tässä tapauksessa ennen muuta historiantutkimuksen? Ainakin Waldropin mielestä näin näyttäisi olevan. Katselin sitten eilen illalla kotimaisen, Matti Kassilan ohjaaman elokuvan nimeltä Päämaja, vuodelta 1970. Elokuva perustuu Ilmari Turjan näytelmään ja kertoo fiktiivisen version tapahtumista Mikkelin kaupungissa, Suomessa, kesäkuussa vuonna 1944. Tulin siinä miettineeksi, että pitäisikö tätäkin nyt pitää scifinä? Ja ellei pitäisi niin miksi ei? Itse asiassa eikö kaikki kertomakirjallisuus mukaudu jonkinasteiseksi "vääristäväksi" peiliksi, jota voi vaikka nimittää vaihtoehtohistoria-scifiksi? Näkökulmaerot saavat helposti peltikolarin vastapuolten näkemykset vaikuttamaan scifi-kertomuksilta. Historia on mielestäni sarja näkemykseen perustuvia tarinoita, joissa kovan faktan osuus saattaa olla niin vähäistä, että pelkästään siihen nojaaminen voi johtaa jokseenkin mielivaltaiseen kuvaan ko. ajan tapahtumista.

Waldropin novellien aiheet ja tapahtumapaikat vaihtelevat aika tavalla. Jokainen novelli sisältää tarinan, jonka voi lukea sellaisenaan, miettimättä genrejä sen kummemmin. Myöskään historiaa ei tarvitse tuntea, tarinoissa riittää pureskeltavaa vaikkei olisi historiasta koskaan kuullutkaan. Kertojana Waldrop on osaava, hänen kyytiinsä ei nukahda. Jokaisessa tarinassa tapahtumapaikoissa riittää myös äimisteltävää.

Rumat kanat on polveilevuudellaan viehättävä novelli olennoista, jotka eivät häikäise ulkomuodollaan, joilla on hassu nimi ja jotka eivät vaikuta erityisen älykkäiltä. Tarjolla on vaihtoehtoluonnonhistoriaa kiehtovan kertomuksen muodossa. Novellissa kysytään myös, kannattaako tutkijan lähteä seuraamaan kaikkia mahdollisia tutkimussuuntia. Hienoa, luonnoksenomaista paikalliskuvausta ja kiehtova ajatusrakennelma, joka jää muhimaan mieleen.

Vihreä veli kertoo Pohjois-Amerikan intiaanien ja Yhdysvaltain armeijan sotaisista kohtaamisista. Kyseessä on myös tarina kasvamisesta, muutoksesta, nimestä ja sen merkityksestä. Vauhdikkaista tapahtumista huolimatta kerronta säilyy sävyltään johdattelevana. Onko novelli varsinaisesti scifiä vai kummitusjuttu, lienee makuasia. Intiaanien kuvaus tuo paikoitellen mieleen elokuvat Pieni suuri mies  ja Tanssii susien kanssa, jälkimmäisessä liikutaankin juuri lakota-heimon parissa.

Mary Margaret Tiekarhu kuvaa sellaista tulevaisuutta, joka tuntuu aika epätodennäköiseltä. Tapahtumat sijoittuvat tässäkin ilmeisesti sioux-intiaanien pariin, aurinkotanssijuhlasta päätellen. Mukana myös tractor pullingia ja muuta pullistelua.

Ihmisvuori Katkero on japanilainen zen-sumopainija – urheilulaji on Waldropin keksintöä. Tarkoituksena on voittaa vastustaja ajatusten voimalla, koskematta häneen fyysisesti. Pidin tästä tarinasta kovasti, syytä en osaa selittää. Ehkä mielikuvituskertomus mielen mahdista jotenkin vetosi minuun? Kenties tarinassa on jotain henkistä yhteyttä Tähtien sotaan...?

Vapaata riistaa -novellia voisi kuvailla fan fictioniksi. Siinä päähenkilönä on kuuluisa kirjailija Ernst, joka on nuoruudessaan kalastellut taimenia, sittemmin hiihdellyt Baijerin vuoristokylässä, nähnyt muutaman sodan, asunut Key Westissä, Kuubassa ja Afrikassa. Tarina tapahtuu siellä vuoristokylässä ja aiheena on kauhea villi-ihminen. Mikä tuo villi-ihminen on ja mitä novellissa oikeastaan tapahtuu, riippuu varmaan osaksi lukijasta.

Tänä yönä leijonat uinuvat esittelee lukijalle nigerialaisen tai sanotaanko pseudonigerläisen kirjoista innostuneen nuoren. Robert Oinenke, 13-vuotias koululainen, on saanut lukeakseen vähintään muutaman sata vuotta vanhoja eurooppalaisia näytelmiä sekä afrikkalaisen kirjoittajan laatimaan Clion ruoska -nimiseen kuvauksen kolonialismin synnystä ja sen lopusta. Robert päättää kirjoittaa näytelmän, jossa hän siekailematta hyödyntää pulp fiction -hengessä molempia innoittajiaan.

Musiikkia miesäänille ja lentäville lautasille on tarina, jossa kuorolaulantaa harrastavat nuoret saavat tilaisuutensa yhden ryhmän jäsenen rohkeuteen ja röyhkeyteen perustuen. Tarina avautunee paremmin kyseistä pop-musiikkia tunteville lukijoille.

Kirjassa on 199 sivua. Luin sen hieman reilussa päivässä. Lumityöt viivästyttivät loppuraportin laatimista. Näinpä on scifi-luenta aloitettu. Jatkoa on luvassa. Kuten varmaan lumitöihinkin...