Powered By Blogger

tiistai 28. helmikuuta 2012

Kalevala Lyhennettynä


Lukemani teos: Kalevala Lyhennettynä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 172. osa, toimittanut F. A. Heporauta vuonna 1925, tarkastetut painokset vuosina 1933 ja 1942. Lukemani kappale (8. painos) on painettu vuonna 1964.

Kalevalan runoja kokosivat itäisestä Suomesta, Vienan Karjalasta ja Inkeristä Elias Lönnrot ja kumppanit 1800-luvun alkupuolella. Lönnrot koosti runojen perusteella yhtenäisen teoksen, joka tunnetaan nimellä Kalevala. Kalevala on Suomen kansalliseepos.

Lukemani lyhennetty versio Kalevalasta on siis laadittu koulujen tarpeita varten ja muuta versiota Kalevalasta en ole lukenutkaan. Ensimmäisen kerran luin kirjan yläasteen loppuvuosina ja toisen kerran luin sen kokonaan nyt. Kirjaan sisältyy esipuhe, selventävää sanastoa sekä lopussa piirrettyjä kuvia työkaluista, vaatteista ja rakennuksista.

Kalevala on suomalaiselle kiintoisa kirja. Se sisältää suomenkielistä kansanrunoutta, jolla on hyvin vanhat juuret. (Wikipediassa mainitaan tosin, että Kalevalan kieli on oikeastaan alunperin vienankarjalaa.) Kirjan sivuilta voi lukea näytteitä muinaissuomalaisesta tarustosta, kansan tavoista ja uskomuksista. Kalevalan tarut liittyvät myös paikoitellen yhteen eurooppalaisen taruston kanssa. Vaikka Kalevalan kieli on yhtenäistetty laajaa suomenkielistä lukijakuntaa ajatellen, sisältää se yhä vanhaa sanastoa ja osin nykysuomesta poikkeavaa kielioppiakin.

Kun nuorena poikana jouduin lukemaan Kalevalaa (Lyhennettynä), pidin sitä pitkän matkaa aika tylsänä kirjana. Tämä saattoi johtua läksynomaisesta lukemisesta, jossa tietty pätkä Kalevalaa oli luettava ensi tunniksi. Lisäksi kieli tuntui vaikealta, selityksien silmäily vei aikaa ja hajotti tuntumaa luettavaan. Sitten eräänä viikonloppuna satuin olemaan matkalla ja minulla oli Kalevala mukanani matkalukemisena. Majoituspaikassani aloin lukea jaksoa, jossa kerrotaan Kullervon tarina. Se on verrattain yhtenäinen, dramaattinen ja kiehtova osa Kalevalaa. En varsinaisesti pidä sanonnoista ”se kolahti” tai ”jäin koukkuun”. Sanoisin pikemminkin, että Kullervon tarina vetosi tunteisiini hyvin voimakkaasti, se liikutti minua.

Vuosien ja vuosikymmenien mennessä lueskelin silloin tällöin Kalevalaa sieltä täältä. Milloin liikutuin Väinämöisen soiton kuvauksista, milloin itkin Ainon tarinaa lukiessani, milloin koetin ratkaista Sammon arvoitusta. Väinämöisen lähtö on äijämäisen juhlava lopetus ja laulajan alku- ja loppusanat muodostavat upean kehyksen koko kirjalle. Nyt luin mielenkiinnolla kuvausta karjalaisista häistä, nuoren morsion tuntemuksista ja hänen saamiaan ohjeita miten toimia miniänä talossa. Epäonninen Ilmarinen, seppo sen mokoma, vaati myös huomiotani. Lisäksi tällä kertaa minuun vetosi ehkä ensimmäistä kertaa kieli. Kalevalassa asiat ilmaistaan omaperäisesti ja vivahteikkaasti niin että toistokin maistuu heleälle runolle! Kiinnitin huomiota siihen, miten monet sanonnat ovat peräisin Kalevalan säkeistä. Sekä alkuperäiseen tekstiin että selityksiin sisältyy myös tahatonta koomisuutta, mikä kirvoitti minusta monet makoisat naurut.

En silti väitä, että olisin lukenut kirjaa tällä kertaa erityisemmällä innoituksen ruokahalulla. Kalevalassa sana ”viikko” tarkoittaa pitkää aikaa ja parikin viikkoa Kalevalan lukeminen tällä kertaa kysyi. Tosin lopuksi harpoin kirjan läpi uudestaan poimiakseni ylös muutamia säkeitä. Kalevalassa on lyhennettynäkin 186 sivua kuvat ja sanastot mukaanluettuna.

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Mauri Paasilinna: On ilmoja pidellyt


Mauri Paasilinna (s. 1947) on nuorimmainen Paasilinnan kirjailijaveljeksistä. Luin hänen tuotannostaan toisena ilmestyneen tarinakokoelman ”On ilmoja pidellyt”, joka on julkaistu vuonna 1998. Esikoiskokoelma ”Lapinhullu ja muita tarinoita” oli ilmestynyt vuotta aikaisemmin.

Kirjan kertomukset sijoittuvat Lappiin, joitakin niistä voi nimittää erätarinoiksi, joitakin veijaritarinoiksi. Pääosissa ovat yleensä miehet, jotka joutuvat silmäkkäin ihmiselämää suuremman voiman, nimittäin luonnon kanssa. Ja kuten tunnettua monesti se luonnonvoima sattuu asustamaan ihan vain toisessa ihmisolennossa. Niin että ne jotka minun laillani vierastavat loputtomia lohestustarinoita, voivat huoleti lukea näitä kertomuksia, kalastusta kuvataan sanottavammin vain parissa tarinassa. Vaikka tapahtumat sijoittuvatkin pohjoiseen, eivät läheskään kaikki hahmot ole Lapin asukkaita, eikä tarinoissa mässäillä hankalilla murreilmaisuilla. Jonkin verran riveiltä löytää samoja sanoja, joita Paulaharju käytti kirjassaan ”Tunturien yöpuolta”, mutta ne eivät tee lukemista hankalaksi. Paasilinnan kuvaileva sanasto on rikasta, kuitenkin siten, että ilman apusanastoakin saa selvän mistä on kyse.

Lappi näyttäytyy kirjassa erämaana, jossa pitkiä etäisyyksiä ja karuja olosuhteita on syytä kunnioittaa. Kirjailija kuvaa nähdäkseni Lappia myös jonkinlaisena villinä syrjäseutuna, jossa oman käden oikeus vallitsee. Tarinoissa vilahtelevat puukot, nyrkit ja ruutiaseet, myös laki taipuu sovellettavaksi vahvemman mukaan. Esimerkkejä jälkimmäisestä löytyy tarinasta ”Pohjan akka”, joka onkin kirjan parhaimmistoa. Jotkut tarinoista voisivat sijoittua mihin tahansa, kuten toinen mainio kertomus, ”Hirvipeijaiset”, josta näytteeksi miehekäs mystillis-filosofinen katkelma:

Joukko lähti hälisten huvilaan, mutta Jormakainen sammutti valot ja paneutui sohvalle pitkäkseen. Kuu kurkki verhon takaa. Edesmennyt isoisä, kirkkoväärti, piti kuuta pirun silmänä. Kuutamossa temmelsivät demonit ja kaksi kirottua, hulluus ja hekuma, seurustelivat. Ilmankos maailma oli täynnä järjettömyyttä, räyhänhenkiä.

Kirja sisältää peräti kaksikymmentä lyhyttä tarinaa. Itse en olisi sijoittanut viimeiseksi hirtehistä kertomusta viidestä poromiehestä. Vauhdikkaan tarinan sijasta olisi lopusta voinut löytyä vaikkapa etelän miesten Lapin reissusta kertova ”Viimeinen kanoottiretki”. Siinäkin on paikoitellen vauhtia, mutta myös kaunista sanastoa ja aiheen käsittelyn osalta tarina edustaisi paremmin kirjan yleisilmettä. Tässä suhteessa ensimmäiseksi sijoitettu tarina ”Reutuaapa” toimii erinomaisesti. Lukija saa sen myötä Lapin kasteensa ja tulee imaistuksi soitten ja tunturien maailmaan.

Kirjassa on 211 sivua ja sen lukemiseen käytin kaksi päivää.

perjantai 10. helmikuuta 2012

Kirjakysely

Koska en näköjään saa mitään luettua ja siivotakin kuulemma pitäisi, vastaan esitettyihin kysymyksiin omasta hyllystä löytyvien kirjojen nimillä. Tällainen harjoite löytyi hdcanisin Hyönteisdokumentti-blogista, jonne se oli saapunut virtuaalisin siivin muista blogeista.

1. Mikä on sukupuolesi?
Veikko Huovisen ”Joe-setä”  (...ja juop se eilleennii!)

2. Kuvaile itseäsi
Margaret Atwoodin ”Lievää vakavampi” (huumorin säestyksellä)

3. Kuvaile puolisoasi
Arja Erikssonin ”Yhden miehen nainen” (eikä Aino Kallaksen ”Sudenmorsian”)

4. Kuinka voit?
Jörg Zinkin ”Pelosta luottamukseen” (...ja takaisin...)

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi
Olli Heikkosen ”Jäätikön ääri” (tai keskusta)

6. Mihin haluaisit matkustaa?
Leena Krohnin ”Tainaron”

7. Mikä on lempivärisi?
Katri Veltheimin ”Kultainen rinkeli” (oranssit olivat lopussa)

8. Millainen sää on nyt?
Mauri Paasilinnan ”On ilmoja pidellyt”

9. Mikä on mielestäsi paras vuorokauden aika?
Arto Paasilinnan ”Tuomiopäivän aurinko nousee”

10. Jos elämäsi olisi TV-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Pekka Kejosen ”Napoleonin epätoivo”

11. Mitä elämä sinulle merkitsee?
Aapelin ”Sipuleita" (niin että mitähän ne sipuleet oikein ovat?)

12. Millainen parisuhteesi on?
Kirsti Kejosen ”Elämää suurella virralla”

13. Päivän mietelause
Markku Envall: ”Alkuräjähdys on kesken”

14. Minkä neuvon haluaisit antaa?
Pertti Pakarinen: ”Älähän hättäile”

15. Miten haluaisit kuolla?
Josh Leventhalin ”Maailman oluet”

16. Mottosi?
Aapelin ”Siunattu hulluus”

Ja sitten siivotaan.

perjantai 3. helmikuuta 2012

Stanisław Lem: Kyberias

Salaperäisiä merkkejä Atacaman autiomaassa tai vaihtoehtoisesti kahvimukin jälkiä sohvan istuinosalla
Puolalaiskirjailija Stanisław Lem (1921 – 2006) on tehnyt minuun sen verran suuren vaikutuksen, että luin scifi-haasteen robottiosastoon liittyen toisenkin hänen kirjansa nimeltä Kyberias (Cyberiada) vuodelta 1965. Kirjan suomensi englanninkielisestä versiosta Matti Kannosto vuonna 1982.

Kyberias kertoo kahdesta keksijärobotista nimeltä Trurl ja Klapausius. Robotit, joita tosin aluksi kutsutaan vain keksijöiksi, kulkevat satumaisista seikkailuista toiseen avaruudessa, jossa tähdet ovat kuin kilometritolppia galaksienvälisessä matkanteossa.

Trurl on keksijöistä impulsiivisempi mikä yhtäältä johtaa hänet kommelluksiin, mutta toisaalta aukaisee useampia uksia kuin arvata saattaisi. Jähmeäkäytöksisempi, harkitsevainen mutta myös äksy Klapausius pidättelee usein toveriaan, vaikka tämä käykin hänen hermoilleen. Jos näitä hahmoja vertaa elokuvasankareihin, voisi Trurl olla kuin Roger Rabbit ja Klapausius kuin Härski-Hartikainen. Osaamista, juonikkuutta ja keksiliäitä ratkaisuja löytyy molemmilta sankareilta hämmästyttävät määrät.

Kirja koostuu tarinoista, joista yhdeksän on nimetty seitsemäksi matkaksi ja lopun kaksi pidempää tarinaa muodostavat 3/8-osaa koko kirjasta. Tosin niihin kahteen viimeiseen jaksoon sisältyy lukuisia tarinoita tarinan sisällä ja lisäksi ne osaksi liittyvät toisiinsa yhden tarinan kautta, muodostavat tavallaan yhtenäisen kokonaisuuden keskenään kuten voitaneen sanoa koko kirjasta. Jos tämä kuulostaa jotenkin mutkikkaalta, esitän selventävänä tekstinäytteenä toiseksi viimeisestä jaksosta kohdan, jossa Klapausius on kohdannut erämaassa filosofi Klorianus Teorius Proffan, joka on kirjoittanut omalla kustannuksellaan useita häikäiseviä filosofisia teoksia, joita oikeastaan kukaan ei ole mitenkään huomioinut:

”Kuusitoistavuotiaana kirjoitin ensimmäisen opukseni nimeltä ”Jumalaattori”. Esitin siinä aposterioristen jumalien yleisen teorian, jumalien joita kehittyneemmät kulttuurit ovat joutuneet myöhemmin ymppäämään kaikkeuteen, sillä jokainenhan tietää että aine on aina ensin eikä siis aivan alussa ollut ketään ajattelemassa. Luomisen aamuna vallitsi siis täysi ajattelemattomuus, mikä on selvääkin selvempää kenelle tahansa, joka vain viitsii vähänkin katsella tätä meidän kosmostamme!”

(Kertomus kuningas Neropatin kolmesta tarinakokeesta)

Myöhemmässä tarinassa Klapausius rakentaa Jumalaattorin, minkä seurauksena häntä avustanut onneton robotti kokeilee millaisia karmeita seurauksia siitä koituu, jos ihmiset saavat kyvyn tuntea toistensa tunteita. Kun taas tätä ennen – tarinassa Maimos Omasyntyisestä, jonka isä oli Sattuma ja äiti Entropia – kerrotaan mm. miten keksijä Trurl tuli tahattomasti ja tietämättään osallistuneeksi ratkaisevalla tavalla kosmisen maailmankaikkeuden (tosin ihan pienen vain) syntyyn ja tuhoon.

Suomentajalle kirja on tarjonnut melkoisen tehtävän. Ensimmäisen matka (A) eli Trurlin Elektrubaduuri, sisältää pitkiä mitallisia soinnuteltuja runoja, joissa on mutkikkaita sanastollisia haasteita oivallisesti ratkottuina. Myös eräät sanaleikit ovat kääntyneet englannin kautta suomeksi kerrassaan mainiosti.

Lemin teksti on kielellistä ilotulitusta, jollaista en kyennyt ihan solkenaan ottamaan vastaan. Välillä piti palautua musiikkia kuuntelemalla. Jostain syystä tunsin pääseväni samalle taajuudelle kuunnellessani Jimmy Whiten kappaletta ”A Perfect Day to Chase Tornados”.
Avaruuden alkusyyhy tai sitten pannukakku uunissa.
Kirjan sivumäärä on 266 ja lukea tahkosin sitä viisi päivää.

Jack London: Debsin uni

Jack London (1876 – 1916) oli huomattava amerikkalainen kertoja. Hänen vuosina 1906 – 1914 ilmestyneistä neljästä novellikokoelmastaan poimituista novelleista toimitti Heikki Salojärvi kokoelman nimeltä Debsin uni. Kirjan suomensi Heikki Kaskimies ja se ilmestyi suomeksi vuonna 1982.

Debsin uni sisältää kymmenen novellia. Niitä yhdistävinä aiheena ovat yhteiskunnallinen eriarvoisuus, ihmisten välinen kilpailu ja taistelu eloojäämisestä. Näkökulmat ovat vaihtelevia, mikä pitää lukijan mielenkiintoa yllä. Kuusi ensimmäiseksi sijoitettua novellia edustavat realistista näkemystä, kun taas neljä viimeistä tulee lukea science fictionin tai spekulatiivisen fiktion piiriin kuuluviksi.

Monet tarinoista sisältävät virkistävän äijämäistä meininkiä. Eikä se jää pelkäksi meiningiksi. Kaksi tarinoista sijoittuu nyrkkeilyn maailmaan, ”Pihvi” (A Piece of Stake) Australiaan ja ”Meksikolainen” (The Mexican) Kaliforniaan. Molemmissa on kyse äärimmäisen tärkeistä asioista. Nyrkkeilyä kuvataan pelinä, jossa ottelija voi korvata puuttuvan voiman ja nopeuden järkevällä ja laskelmoidulla toiminnalla. Se on kamppailua mies miestä vastaan, jossa alakynteen joutunutta ei aina pelasta gongi eikä lahjomaton kehätuomari. Nyrkkeily näyttäytyy myös välineenä tavoiteltaessa jotakin kallisarvoista: ruokaa ja vapautta.

Kokoelman ensimmäisessä novellissa, joka on nimeltään ”Luopio” (The Apostate) kuvataan köyhän perheen nuorukaista. Perheen toimeentulo on niin niukka, että vanhin lapsista on työskennellyt tehtaassa 7-vuotiaasta asti. Novelli kuvaa nuorukaisen kaameaa työhistoriaa ja hänen kotona saamaansa kohtelua. Kyseinen novelli on minulle kokoelman ylivoimainen huippu ja olen todella hyvilläni, että luin kirjan jo sen yhden novellin tähden. Myös nyrkkeilytarinoista pidin.

Science fiction -osastolle tämä teos on kirjastossa sijoitettu, mutta kyllä se puoli on kokoelmassa vähemmistössä. Niminovelli ”Debsin uni” (The Dream of Debs) viittaa ammattiyhdistysjohtaja Eugene Debsiin, joka toimi myös Amerikan Sosialistipuolueen presidenttiehdokkaana useamminkin. London tunsi Debsin. Kirjan novelleissa suhtaudutaan ymmärtämyksellä työväenliikkeen vaatimuksiin. Niminovelli kertoo kuvitteellisesta, painajaismaiset seuraukset saavasta Yhdysvaltain yleislakosta. Tapahtumia kuvaillaan San Franciscosta, jonka vuoden 1906 suuren maanjäristyksen tuhoista London oli silminnäkijänä raportoinut.

Muutkin scifi-osaston novellit askartelevat selkeästi yhteiskunnallisten aiheitten parissa. Merkillisin aihe lienee viimeisessä novellissa ”Hyökkäys, jollaista maailma ei ollut ennen kokenut” (The Unparallelled Invasion). Siinä rakennellaan Kiinan kansan kuvitteellista tulevaisuutta 1900-luvun alusta eteenpäin aina 1980-luvulle saakka. London työskenteli Venäjän-Japanin -sodan aikana toimittajana Japanissa, joten hänellä oli varmasti sitäkin kautta näkemystä Kiinan asioihin. Jotkin hänen fantasioistaan toteutuivat tavallaan Japanin invaasioina toisen maailmansodan aikoihin ja Indokiinassa vietnamilaisten toimesta 1950-luvulla, mutta onneksi ihan loppuun asti kaikki ei ole sujunut kuten tässä novellissa! Tietenkään kyseessä ei ole mikään ennustus vaan pikemminkin varoittava tarina. Loppuratkaisu on sen verran karmea, etten olisi itse sijoittanut novellia kokoelman viimeiseksi.

Kun olin nuorukaisena lukenut Londonilta kirjat ”Susikoira” ja ”Kultaa ja kuntoa”, arvelin saavani lukea lisää niitten kaltaisia kasvattavia selviytymistarinoita. Nämä tarinat kuvaavat kuitenkin mielestäni selviytymistarinoitten kääntöpuolta ja siksi ne ovat jotenkin äijämäisempiä ja uskottavampia. Sosiaalisen (lue: yhteiskunnallisen) puolen ohella tarinoissa korostuu pienen ihmisen sortuminen elon tiellä. Londonin tarinoissa elämä on taistelua, eikä voittajia olisi ilman häviäjiä.

Näitten novellien parissa minulta vierähti pari päivää. Sivuja kirjassa on 192. Blogiarvion kirjoittaminen viivästyi kun tietokoneeni teki yleislakon ja jouduin käyttämään sitä lepokodissa.