Powered By Blogger

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Helvi Juvonen: Aukea ei koskaan metsään ovi



Helvi Juvonen (1919 – 1959) oli iisalmelaissyntyinen, sittemmin Helsinkiin kotiutunut runoilija, jolta julkaistiin kuusi runokokoelmaa ja vuonna 1974 sadunomaisista tarinoista koostettu kirjoituskokoelma Pikku Karhun talviunet.

Liisa Enwaldin ja Mirkka Rekolan toimittama kokoelma Aukea ei koskaan metsään ovi pitää sisällään Helvi Juvosen edellä mainitun tuotannon. Lisäksi kirjasta löytyvät sekä Liisa Enwaldin että Tuomas Anhavan kirjoitukset Helvi Juvosen tuotannosta, Mirkka Rekolan Pikku Karhun talviuniin laatima kirjoitus, Matti Palmin runoilijan elämänvaiheita esittelevä kirjoitus, luettelo Helvi Juvosta käsittelevistä teksteistä sekä Helvi Juvosen itsensä kirjoitukset Angelus Silesiuksen ja Emily Dickinsonin runoudesta.

Kaikilla näillä kirjaan liitetyillä kirjoituksilla on ansionsa ja ne helpottavat merkittävästi Juvosen runoihin kiinni pääsemistä. Itse asiassa olen sitä mieltä, että kirja kelpaa esimerkiksi siitä miten runoilijan tuotantoa esittelevä teos kannattaa rakentaa. Eniten näkemystäni Helvi Juvosen runoja kohtaan avasivat Matti Palmin elämäkerrallinen osuus ja varsinkin runoilijan itsensä syvälliset tulkinnat kääntämiensä Silesiuksen ja Dickinsonin runoudesta.

Helvi Juvonen sepitti runoja aikana, jolloin Suomen runoudessa mitallisesta runoudesta alettiin siirtyä vapaan mitan käyttöön. Juvosen ratkaisu oli ottaa uusi tyyli vastaan ja käyttää myös sitä. Silti hän ei hyljännyt vanhaakaan. Niinpä viimeiseen kokoelmaan asti mitallinen runo säilyy vahvana mukana. Se on suoraan sanottuna niin vahvaa, että suurin osa niistä runoista, jotka tekivät minuun voimakkaan, myönteisen vaikutuksen, oli juuri mitallisia. Minä myös yleensä ymmärsin ne helpommin kuin vapaamittaiset runot.

Ketjukolaajan runoteoria:
Runoja lukiessani tulin ajatelleeksi voisiko olla niin, että runoilija, kirjoittaessaan mitallista runoa, joutuu käyttämään itselleen ”vierasta kieltä”, jota hän ei hallitse niin hyvin kuin jos saisi kirjoittaa mitä alitajunta kynänkärkeen tuo. Mitta pakottaa runoilijan tarkemmin hahmottamaan ja yksinkertaistamaan sanottavaansa, jotta hän tietäisi mitä hän oikeastaan runollaan tarkoittaa. (Tämä ajatus johtui varmaankin mieleeni taannoisesta kohusta, joka aiheutui kun muuan suomalainen ministeri oli puhunut suomeksi hieman vaikeaselkoisemmin kuin kansainvälisen median edessä englannin kielellä, niin että siitä vieraskielisestä kommentista saatiin selvääkin.)

Juvosen runojen mitallisuus ei ole aina ihan täsmällistä, riimitkään eivät aina järjesty kaavamaisesti. Runojen otsikot ovat usein hyvin merkitseviä, ne avaavat runoa. Varsinkin alkupuolen runoissa nousee esiin epäilys omien sanojen, oman ilmaisun voimaan. Luonto on runoilijaa edellä ilmaisijana, kertojana, laulajana. Toisen ihmisen löytäminen nousee tärkeämmäksi kuin oman ajattelun luomat maailmat. Silti eräs tärkeitä aiheita on toden, totuuden etsintä. Muita aiheita ovat sairaus, vammaisuus, pienuus, kuolema, onko mitään kuoleman jälkeen ja se miten kuoleman läheisyys opettaa arvostamaan elämää. Myös raamatullisia aiheita runoihin mahtuu kosolti. Jumalan olemuksen pohdinnassa Juvonen näyttäisi olevan samoilla linjoilla kuin suomentamansa Angelus Silesius, jonka runossa ”Jumala on ei-mitään...” Jumala ei ole ihmisen tavoitettavissa ja on silti jollakin tavalla läsnä kaikessa. Satukertomuksessaan ”Pohjolan pyhimykset” Helvi Juvonen korottaa pyhimyksiksi joukon läheisiä ihmisiään.

Helvi Juvosen tekemiä suomennoksia on mukana tässä kokoelmassa, siltä osin kuin ne ovat sisältyneet hänen alkuperäisiin kokoelmiinsa. Niinpä kirjasta löytyy runoja mm. Dickinsonilta, Nietzscheltä, Pasternakilta ja Björlingiltä. Jotkut suomennetut runoilijat olivat minulle tuntemattomampia, eikä suomenkielinen wikipediakaan heistä joistakin maininnut sanaakaan. Jostain syystä viehätyin eniten näistä minulle tuntemattomista kirjoittajista, kuten tietenkin Angelus Silesiuksesta, mutta ennen kaikkea tykkäsin itävaltalaisen Georg Traklin lyhyestä mitallisesta runosta Talvi-ilta ja saksalaisen Rudolf Hagelstangen kauniista nimeämättömästä runosta, joka alkaa sanoilla ”Kaikki on tomua. Asteita vain on.”

Tämän kaiken kerrottuani totean, että kirjassa on sisällysluetteloineen kaikkineen 448 sivua ja lueskelin sitä muutaman viikon.

6 kommenttia:

  1. Kiinnostava runoteoria! Voipi olla että olet oikeassa... Tietysti pitäisi sitten lukijan osata myös arvostaa runoilijan kurinalaista suoritusta vieraalla kielellä. :-)

    Tuo mitä kerroit kokoelman rakenteesta kolahti sekin aika hyvin. Ehkä Södergraniinkin olisi helpommin "päässyt sisään" jos mukana olisi ollut taustoittavaa tekstiä. (Puhun nyt tässä itseäni vastaan, kun yleensä olen "kirja, ei kirjailja" -koulukunnan kannattaja... mutta kenties runoista tosiaan saisi joten enemmän, jos konteksti olisi kirkkaampi.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oletpa ystävällinen, kun et motannut runoteoriaani kanveesiin heti ja kerralla. Koska olen itse kasvanut kodissa, jossa mitallisen runon asema oli erittäin vahva, niin että jo 1960-luvulla (ennen kuin opin lukemaan) saatoin lallatella ulkoa runoja, joita vanhempani olivat lausuneet, ei se mitallisen runon vieras kieli tunnu minusta niin kamalan vieraalta.

      Edith Södergran (kuten myös Saima Harmaja) oli kuulemma tärkeää luettavaa myös Helvi Juvoselle, mutta olen vakaasti sitä mieltä, että Södergranin runous on ainakin sitä kuuluisaa "astetta" vaikeammin avautuvaa ja Södergranin runoja esittelevälle kokoelmalle tosiaankin olisi eduksi, että kokoelmassa esiteltäisiin runoilijan taustaa.

      Poista
  2. Juvosen aiheet (juuri ne mitä esittelit) ovat niitä, joita itse runoudesta etsin. Silti en ole kovin tarkkaan hänen runojaan lukenut, ehkä se on tuo mitallisuus, minuun tuntuu kolahtavan häneltäkin vapaamittainen paremmin.
    Ymmärrän yskän eli sen mitä teoriallasi ajat takaa. Ja sen mukaisesti ehkä mitallisuus ei siksikään ole lajini, että en oikeastaan välitä siitä, tietääkö runoilija aina itsekään mitä runollaan tarkoittaa..(tämä oli kärjistetty ajatus)..eli just se alitajunta toimikoon (niin kirjoittajalla kuin lukijallakin). Liika on liikaa, en nyt pelkkää tajunnanvirtaakaan tarkoita.
    Koittaakohan vielä aika, jolloin mitallisuus tulee muotiin?Ja onkohan sen taitajia nykyrunoilijoissa?

    Ja ajatella, Juvonen oli vain 40-vuotias kuollessaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen kyllä jollain tavalla alkanut ymmärtää sitä alitajunnan kunnioittamista. Olen kuitenkin sitä mieltä, että haluan tietää mitä kirjoittaja tarkoittaa. Ei se ole minusta liian luja vaatimus. Alitajunta on kuin vähän kuin tuli: se on hyvä sytyke, mutta turhan päällekäypä roihuaja.

      Mitä tulee mitallisuuden paluuseen, on siihen vaikea uskoa. Mutta toisaalta oli aika vaikea uskoa Neuvostoliiton kaatumiseenkaan ja niinpähän vain romahti melko nopeasti! Unohdin muuten mainita, että Juvonen kirjoitti muutaman runon myös kalevalamittaan, jota kyllä nykyäänkin harrastetaan.

      Poista
  3. Mielenkiintoinen runoteoria. Mitallisuus voi toki myös johtaa siihen että kun tekstiä laitetaan mittaan niin joutuu joskus sovittamaan niitä lauseita ja sanoja hyvinkin hankaliin muotoihin mikä hämärtää sitä mitä ollaan sanomassa...
    Mutta tosiaan, mitallisuus tuonee samanalaista kuria ja järjestelmällisyyttä kuin ne ruotsin kieliopin muistelut siinä missä vapaamitallista juoksuttaa korvakuulolta.

    Mitallisuuden paluusta, en tiedä...riimien paluu on hyvinkin mahdollista, tuntuu että runous ottaisi nykyään kasvavassa määrin jonkin verran vaikutteita hiphop-kulttuurista ja siinä voisi tulla mukana kasvava painotus sanoilla leikittelevään riimittelyyn, ja kalevalainen poljento tuntuu myös pompahtelevan aika ajoin esiin, eri asia sitten kirjoittaisiko nykyään kukaan vakavissaan sonetteja.

    Noin muuten, Juvosen runoja on tullut siellä täällä vastaan ja ovat kyllä houkuttaneet parempaankin tutustumiseen.

    VastaaPoista
  4. Ajattelen lähinnä, että vapaassa ilmaisussa osaa itse kukin paremmin peittää tosiajatuksensa (vertaa poliitikkojen kielenkäyttö) kuin jos joutuu ilmaisemaan sen hankalammalla tavalla (esim. vieraalla kielellä), joka hankaluus mielestäni saattaa houkuttaa sanottavaa selkeyttävään helpottamiseen. (Pitäisiköhän yrittää sanoa sama saksaksi?)

    Juvosen kokoelmista pidin eniten kahdesta ensimmäisestä eli Kääpiöpuu ja Kuningas Kultatakki. Varsinkin ensimmäisessä taisi olla voimakas Uuno Kailaan vaikutus. Paljon käännösrunoja on kokoelmissa Päivästä päivään ja Sanantuoja.

    VastaaPoista