perjantai 12. kesäkuuta 2015

Åke Edwardson: Läpikulkumatka

Ruotsalaisen Åke Edwardsonin (s. 1953) kertomuskokoelma Läpikulkumatka (Genomresa) ilmestyi ruotsiksi vuonna 1999. Lukemani Arja Kanteleen tekemä suomennos ilmestyi vuonna 2006.

Kuulemma kirjablogeissa vietetään dekkariviikkoa. Niinpä sattui sopivasti, että luin tämän dekkarikirjailijana tunnetun Edwardsonin teoksen juuri nyt. Läpikulkumatka ei ole dekkari. Se on kokoelma kertomuksia, joitten voinee kirjan kansiliepeen perusteella arvella sijoittuvan Edwardsonin kotiseudulle Smoolantiin. Kertomukset ovat pääosin lyhyitä ja osa on vielä lyhyempiä. Kuvatut ihmiset vilahtavat lukijan ohitse elämineen kuin ohikulkijat autoissaan. Näemme heitä hetkisen vaikkapa tienvarren kahvilassa ja siitä saamme päätellä jotakin tai olla päättelemättä. Pitemmälle lukiessa alkavat tietyt nimet toistua. Lukija tutustuu vähän kerrassaan kahteen kaverukseen, Ingoon ja Karliin, jotka työskentelevät talotehtaassa.

Kerrontatapa on sitä uudempaa kirjallisuutta, jota tuottivat mm. jotkut 1900-luvun amerikkalaiset kertojat. Kertomuksia ei ole otsikoitu. Edwardson tarjoaa lukijalle kertomuksia, jossa on alku, keskikohta ja loppu – lukija saa arvailla missä järjestyksessä ja kuuluvatko ne oikeastaan samaan kertomukseen, vaikka aikajärjestyksessä koko ajan pysytelläänkin. Esimerkkinä nostan esiin lyhyen kuvauksen siitä, miten lämpimänä kesäisenä päivänä isä pysäytti auton keskelle kapeaa siltaa ja suori itse tiehensä. Äiti ei osannut ajaa, sillalle syntyi hetkessä jono seisovan auton perään, kunnes takana seisseestä autosta nousi mies, joka ajoi auton sillan yli ja pysäköi sen paikoitusalueelle. Autoon jäivät äiti ja Karl-poika, autosta olivat poistuneet isän mukana käteisvarat.

Seurailin liikennettä, autoja jotka ajoivat parkkiin ja lähtivät pian taas jatkamaan matkaansa. Istuin äidin kanssa autossa odottamassa että isä palaisi. Ilta tummeni mutta ei viilentynyt yhtään. Se oli meidän perheen kolmas lomapäivä. Kun äiti avasi radion, siellä oli menossa säätiedotus. Kaunis sää jatkuisi ainakin niin pitkään kuin meteorologit osasivat ennustaa.
”Joudutaan luultavasti nukkumaan autossa”, äiti sanoi.

Tämän tyylisiin kertomuksiin kuuluvat avoimet loput tai voitaisiinko kysyä, mikä tässä kertomuksessa on loppu, mikä alku? Minusta vaikuttaa siltä kuin loppu olisi sijoitettu alkuun, keskikohdasta alkaa uusi kertomus, jonka keskikohtaan kertomus päättyy. Jos tätä vertaisi deus ex macchina -ratkaisuun, niin tässähän se isä tallustaa tiehensä heti alussa ja jättää äidin ja pojan miettimään miten kävisi tästä eteenpäin. Ja eikö auto itäisen naapurimme kielellä ole juuri masiina? Elvis has left the building, sanottaisiin jenkeissä.

Tunnelma tämän tyypin kertomuksissa voisi olla hilpeämpikin, edes toisinaan. Tällaisena virkistävänä katkelmana mieleeni jäikin kuvaus nuoresta neitosesta, jolle poikaystävä opetti vaihdekepin käyttöä oman vartalonosansa avulla.

Kirjassa on 188 sivua. Käytin sen lukemiseen pari päivää. Nyt on vuorossa ruohonleikkaus. Ostin vaimon luvalla uuden ruohonleikkurin, sellaisen moottorittoman. Nurmikon jyystö käy silläkin vaikka vähän polttomoottorikäyttöistä hitaammin. Olen kuullut, että ruohoa voi leikata myös ruotsalaisittain. Se tapahtuu niin, että leikataan ruohoa pieneltä alalta kerrallaan aina pihalla pistäytyessä. Sillä tavalla homma ei rasita kerralla kovin pahasti. Tämä tyyli tuntuisi sopivan lukemani kirjan välähdyksellisen kuvauksen henkeen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti