Ruotsalaisen Åke Edwardsonin (s. 1953)
kertomuskokoelma Läpikulkumatka (Genomresa) ilmestyi ruotsiksi
vuonna 1999. Lukemani Arja Kanteleen tekemä suomennos ilmestyi
vuonna 2006.
Kuulemma kirjablogeissa vietetään
dekkariviikkoa. Niinpä sattui sopivasti, että luin tämän
dekkarikirjailijana tunnetun Edwardsonin teoksen juuri nyt.
Läpikulkumatka ei ole dekkari. Se on kokoelma kertomuksia, joitten
voinee kirjan kansiliepeen perusteella arvella sijoittuvan
Edwardsonin kotiseudulle Smoolantiin. Kertomukset ovat pääosin
lyhyitä ja osa on vielä lyhyempiä. Kuvatut ihmiset vilahtavat
lukijan ohitse elämineen kuin ohikulkijat autoissaan. Näemme heitä
hetkisen vaikkapa tienvarren kahvilassa ja siitä saamme päätellä
jotakin tai olla päättelemättä. Pitemmälle lukiessa alkavat
tietyt nimet toistua. Lukija tutustuu vähän kerrassaan kahteen
kaverukseen, Ingoon ja Karliin, jotka työskentelevät talotehtaassa.
Kerrontatapa on sitä uudempaa
kirjallisuutta, jota tuottivat mm. jotkut 1900-luvun amerikkalaiset
kertojat. Kertomuksia ei ole otsikoitu. Edwardson tarjoaa lukijalle
kertomuksia, jossa on alku, keskikohta ja loppu – lukija saa
arvailla missä järjestyksessä ja kuuluvatko ne oikeastaan samaan
kertomukseen, vaikka aikajärjestyksessä koko ajan pysytelläänkin.
Esimerkkinä nostan esiin lyhyen kuvauksen siitä, miten lämpimänä
kesäisenä päivänä isä pysäytti auton keskelle kapeaa siltaa ja
suori itse tiehensä. Äiti ei osannut ajaa, sillalle syntyi hetkessä
jono seisovan auton perään, kunnes takana seisseestä autosta nousi
mies, joka ajoi auton sillan yli ja pysäköi sen paikoitusalueelle.
Autoon jäivät äiti ja Karl-poika, autosta olivat poistuneet isän
mukana käteisvarat.
Seurailin liikennettä, autoja jotka
ajoivat parkkiin ja lähtivät pian taas jatkamaan matkaansa. Istuin
äidin kanssa autossa odottamassa että isä palaisi. Ilta tummeni
mutta ei viilentynyt yhtään. Se oli meidän perheen kolmas
lomapäivä. Kun äiti avasi radion, siellä oli menossa säätiedotus.
Kaunis sää jatkuisi ainakin niin pitkään kuin meteorologit
osasivat ennustaa.
”Joudutaan luultavasti nukkumaan
autossa”, äiti sanoi.
Tämän tyylisiin kertomuksiin kuuluvat
avoimet loput tai voitaisiinko kysyä, mikä tässä kertomuksessa on
loppu, mikä alku? Minusta vaikuttaa siltä kuin loppu olisi
sijoitettu alkuun, keskikohdasta alkaa uusi kertomus, jonka
keskikohtaan kertomus päättyy. Jos tätä vertaisi deus ex
macchina -ratkaisuun, niin tässähän se isä tallustaa tiehensä
heti alussa ja jättää äidin ja pojan miettimään miten kävisi
tästä eteenpäin. Ja eikö auto itäisen naapurimme kielellä ole
juuri masiina? Elvis has left the building, sanottaisiin
jenkeissä.
Tunnelma tämän tyypin kertomuksissa
voisi olla hilpeämpikin, edes toisinaan. Tällaisena virkistävänä
katkelmana mieleeni jäikin kuvaus nuoresta neitosesta, jolle
poikaystävä opetti vaihdekepin käyttöä oman vartalonosansa
avulla.
Kirjassa on 188 sivua. Käytin sen
lukemiseen pari päivää. Nyt on vuorossa ruohonleikkaus. Ostin
vaimon luvalla uuden ruohonleikkurin, sellaisen moottorittoman.
Nurmikon jyystö käy silläkin vaikka vähän
polttomoottorikäyttöistä hitaammin. Olen kuullut, että ruohoa voi
leikata myös ruotsalaisittain. Se tapahtuu niin, että leikataan
ruohoa pieneltä alalta kerrallaan aina pihalla pistäytyessä. Sillä
tavalla homma ei rasita kerralla kovin pahasti. Tämä tyyli tuntuisi
sopivan lukemani kirjan välähdyksellisen kuvauksen henkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti