sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Puulta puulle

Hannu Launosen ja Béla Jávorszkyn toimittama ja suomentama teos Puulta puulle esittelee Unkarilaisen vähemmistön nykylyriikkaa Transilvaniasta. Kirja ilmestyi vuonna 1985. Hienon kuvituksen taiteili Béla Gy. Szabó.

Béla Jávorszkyn kirjoittama esipuhe on nimeltään Transilvania: myytti ja todellisuus. Jávorszky kertoo, että Romaniassa sijaitsevan Transilvanian väestöstä 35 % koostuisi unkarinkielisistä. Wikipedian mukaan vuoden 2002 väestönlaskennassa unkarinkielisten osuus olisi vajonnut jo alle 20 prosentin, tosin unkarinkielisten määrä on yhä korkea – 1,4 miljoonaa. Kansallisen vähemmistön osa tulee esiin myös kirjan runoissa. Jávorszky esittelee viisi runoilijaa sekä kertoo hieman Transilvanian kirjallisuuden varhaisemmista vaiheista.

Sándor Kányádi (s. 1929) kirjoitti teoksen nimirunon Puulta puulle, jossa poika etsii karanneita hevosia pimeässä metsässä. Joudun myöntämään, etten olisi tajunnut runon kuvastavan Transilvanian kansan tuntoja sen etsiessä tietään tulevaisuuteen, ellei Jávorszky olisi esipuheessa näin vinkannut. Monesta muusta runosta näkee paljon selvemmin yhteiskuntakritiikin ja huolen pienen kansanosan kohtalosta. Runo Vainajain päivä Wienissä (vuodelta 1978) kuvaa matkan avaamia vaikutelmia ja syvää kokemusta sielunmessussa. Runon kertoja miettii miten katoavainen olento on ihminen – ja katoaahan kansojakin. Laitan tästä näytteeksi katkelman:

Sillä orvoista orvoin on se jolla ei enää
ole edes vainajia
hänen viininsä on etikkaa hänen kyynelensä piparjuurta
hänen kynttilänsä pelkkää nokea
ja hän itse saa yksin seisoskella
kädessään yksi ainoa kukka
sillä orvoista orvoin on se jolla ei enää
ole edes vainajia

Aladár Lászlóffy (1937 – 2009) vaikuttaa valikoiman runojen perusteella perin pettyneeltä sosialismin aikakauteen, josta hän kirjoittaa peitellysti ajan ja paikan avulla etäännyttäen. Pessimistisesti hän taitaa suhtautua koko vuosisataan Euroopassa. Häneltä on mukana myös proosarunoja.

Domokos Szilágyi (1938 – 1976) kikkailee tyylillisesti runoissaan. Lauseet alkavat usein säkeen lopussa, mikä pilkkoo lukemista. Moniin runoihin on sujautettu mukaan runollisia kielipusuja, pieniä eroottisia vilautteluja. Leikittelevä runo maistuukin yhteiskuntakritiikin lomassa. Tosin loppua kohti myös Szilágyin runot muuttuvat synkemmiksi, mutta ovat enemmän omaan runoilijantuskaan tai ihmisen osaan liittyviä kuin laajemmin kantaaottavia. Ainakin minusta.

László Király (s. 1943) runoilee varsin tasapainoisesti, hänen runoihinsa pääsee mukaan ja niistä löytyy tapahtumainkuvauksen alle kätketty sanoma. Pidän runosta Talvinen piirrelmä. Se sisältää sekä lämmintä kansankuvausta että viiltävää, kauhistunutta odotusta. Maalaistalossa teroitetaan veitsiä, nautitaan terävää luumuviinaa, teurastetaan sikaa. Sudet haistavat tämän ja tulevat pihaan:

Kämmenenkokoisia sudenjälkiä lumessa.
Uskomatonta: ne tulevat pihalle, istuskelevat, seisoskelevat
portaiden juurella, nuuhkivat sikolätin, ladon ja lammassuojan
vaiheilla, kääntyvät sitten pois, kauhistuttavan hitaasti ja
ylväästi.

Runoilija toteaa lopuksi, että joka on kestänyt syksyn, jaksaa kevääseen saakka.

Árpád Farkas (s. 1944) ihastutti minua proosarunollaan Kun vanhat miehet peseytyvät. Runossa vanhat miehet sotineen tahtovat pestä itsensä puhtaiksi koko vuosisadasta. Runoilijan lapsuutta ja nuoruutta runsaalla, romanttisella otteella Suursolan elegia kertoo runoilijalle tärkeästä paikasta, kapeasta vuorisolasta, joka yhdistää kotikylän muuhun maailmaan. Sola on kylän kurkku, johon sen sydän tinkii tunkemaan. Sola on tuonut runoilijalle rakastetun, runo hehkuu lapsuuden leikkejä ja nuoruuden hurmiota.

Yhteenvetona haluan sanoa, että hieman enemmän olisin toivonut myönteistä runoutta, sellaista arkisen työn ja ilon kuvausta. Tämän kirjan perusteella Transilvanian unkarilaiset ovat selvästi sukulaiskansaamme, heidänkin soittonsa on suruista tehty, murehista muovaeltu.

Kirjassa on 139 sivua. Lukaisin sen muutamassa päivässä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti