Debora Vaarandi: Tuulen valossa

Virolainen Debora Vaarandi (1916 – 2007) aloitti runoilun jo ennen sotia, mutta tuli tunnetuksi vasta sodan jälkeen ilmestyneillä kokoelmillaan. Luin hänen runoistaan kootun ja suomennetun valikoiman nimeltä Tuulen valossa. Kirja ilmestyi vuonna 1982 ja sen toimittivat Tauno Lähteenkorva, Kaisu Mikkola ja Mart Mäger. Mäger myös kirjoitti alkuun muutaman sivun verran Debora Vaarandin runoudesta.

Tuulen valossa on esimerkillisesti valmistettu runoteos. Se sisältää runoja, jotka Debora Vaarandi itse on valinnut suomennettaviksi. Sanomalehti Kaleva ja Oulun yliopiston suomen ja saamen kielen laitos järjestivät Vaarandin runojen suomennoskilpailun. Kirja on koottu kilpailun perusteella. Suomentajia on mukana 19. Kukin runo on esillä sekä eestinkielisenä että suomennoksena vierekkäisillä sivuilla. Kustakin runosta mainitaan julkaisuvuosi ja suomentaja.

Ainoana puutteena pidän sitä, että Vaarandi ei ole kelpuuttanut mukaan yhtään ennen suojasään aikakautta sepitettyä runoa. Mm. hänen Suomessa tunnetuin teoksensa, josta poimittua osaa esitetään meillä lauluna nimellä Saarenmaan valssi, on tuolta sotien jälkeiseltä ajalta. Olisin mielelläni lukenut näytteitä hänen realistisesta, kertovasta runoudestaan. Nyt kirjan runoissa vaihtelevat toisaalta herttaisen naiselliset näkymät kukkapenkkeihin, kyliin ja tupiin ja toisaalta pettyneet, jopa pelokkaat tunnot Viron kansan ja koko maailmankin tulevaisuuden suhteen.

Kirjassa on esillä vapaamittaista sekä mitallista ja loppusoinnuteltua runoa. Pidän enemmän mitallisesta runosta, niin tässä Vaarandin valikoimassakin. Mitta tuntuu pakottavan runoilijan tuomaan esiin oleellisen sanottavansa, vapaa mitta antaa liikaa tilaisuuksia kätkeytyä moniselitteisyyteen. Minun mielestäni runojen ei kuulu olla pelkkää sanataiteilua, sanoilla leikittelyä. Haluan että runoilija sanoo jotakin, josta saan selvän.

Usein runokokoelmissa käy niin, että jos yhden hyvän runon löydän, voin pitää kokoelmaa hyvänä. Tässä valikoimassa minua puhutteli erityisesti kaksi runoa. Useamman sivun pituinen, vapaaseen mittaan kirjoitettu, Veikko Salmisen suomentama Maantiellä (Maanteel), vuodelta 1962, kertoo Viron vanhan maaseudun lävistävästä asfaltoidusta tiestä, joka vedetään viivasuoraan, esteistä välittämättä. Runoilija kuvaa maaseutuidylliä, joka joutuu antamaan periksi kehityksen edessä. Edistys jyrää paljon hyvää, mutta maantien päässä, jossain tulevaisuudessa runoilija näkee kauniin kaupungin, jolla on nuoren runoilijan kasvot. Sitä ennen runoilija muistaa sitä tuhoa, jonka sota on tuonut, raskaita iskuja elämänpuuhun. Sota vertautuu maantien rakentamiseen, mutta runon loppu on kuitenkin sävyltään toiveikas. Laitan runosta näytteeksi katkelman, josta voi lukea miehisen voiman ihailua:

Milloin opin kuuntelemaan

tumman maantien asfalttimusiikkia?

Syöksyvien suorien ahne viuhina:

nopeammin!

Teräksenharmaiden vinoneliöiden huojunta

toistensa läpi, yhteen sulamatta,

kaarteiden paisuva kipu,

valoneulojen värinä,

äkkihiljennysten

ja piiskaavien kiihdytysten viileä rytmi.

Toinen kiinnostava runo on kiinnostava kahdellakin tavalla. Kuten kerroin on kirjaan siis otettu mukaan eestinkielinen runo suomennoksen rinnalle. Tämä tietysti kutsui minut yrittämään vähän ”parannella” niitä suomennoksia. Uskoisin saavani jonkin verran selvää alkukielisestä runosta ja ihan aina ihan kaikki ei välity suomennoksessa. Mm. Pirkko Huurron suomentama loppusoinnullinen runo Mietteitä Kassarin nurmella (Kassari murumõte), vuodelta 1971 sai minut kokeilemaan viimeisen säkeistön suomennoksen muokkaamista niin, että se selvemmin välittäisi runoilijan ateistisen näkemyksen. En kumminkaan viitsi kirjoittaa omaa ehdotelmaani tähän. Joka tapauksessa moni muukin mitallinen runo sai minut vertaamaan alkuperäistä runoa suomennokseen. Siinä sitä sitten aikaa vierähti. Kassarin nurmien mietteet kulkevat runoilijalla sen suuntaisesti, että muuta taivasten valtakuntaa ei ole olemassakaan kuin Kassarin nurmimaa, jonka alla hänen sukunsa jo lepää. Runoilijan kipeä varvas kuitenkin tapailee sen nurmen lämpöä. Aiemmassa, vuonna 1962 julkaistussa runossa Turdus musicus, runoilija kertoo vanhan, viisaan biologian opettajan liittäneen hänet maailmankuvaan, jumaluuteen ja ikuisuuteen, johon mahtuvat mammutinluut, hyönteisen silmä ja liljankukka, omien runollisten ajatusten kanssa.

Kirjassa on 147 sivua, lueskelin sitä kolmen päivän ajan. Eipä ole vielä ihmeemmin satanut, vaikka oikein varoittelivat kovista sateista. Niin se on naisten viikkokin vaihtelevainen.