Runojen saatteeksi -nimisessä
johdanossa Paul-Eerik Rummo kertoo Viron kirjallisuudesta
1960-luvulta lähtien. Hän mainitsee Kirjailijaliiton talossa
järjestetyt kirjallisuusillat, joissa nostettiin esiin ajankohtaisia
aiheita. Monista runoista tehtiin lauluja, joitten kautta ne tulivat
kansalle tutuiksi. Eräs tärkeä julkaisukanava uusille
kirjoittajille 1960-luvulla olivat ”runokasetit”. Kasetit olivat
pahvikoteloita, joitten sisältä löytyi 4 – 5 nidettä eri
kirjoittajilta kukin. Näin esiinnousseita runoilijoita nimitettiin
Virossa ”kasettisukupolveksi”. Tähän joukkoon kuuluvista
kirjoittajista viisi esitellään antologiassa, yhtenä heistä Rummo
itse.
Loppiaisen seutuun 1983
kirjoittamassaan johdannossa Rummo käy läpi kaikki kymmenen
runoilijaa, kertoo heidän koulutuksestaan sekä töistään ja
kuvailee heidän runoiljanlaatuaan. Ehdin jo pelätä, että kun
kehujen koturnit riisutaan, hänen kirjoituksensa osoittautuisi
taitavasti laadituksi myyntipuheeksi. Onneksi kaikilta osin näin ei
käynyt. Sain johdannosta pari vinkkiä lisäluettavaksikin. Käyn
lyhyesti läpi runoilijat antologiaan valitussa järjestyksessä.
Betti Alver (1906 – 1989) on
saanut suomentajakseen Kivikkahon, joka on onnistunut jopa ujuttamaan
Alverin runoihin säkeensisäiset loppusoinnut. Alver on perinteisen
tyylin runoilija, joka suhtautuu taiteeseen vakavasti, kuivahkoa
huumoria unohtamatta.
Debora Vaarandi (1916 – 2007)
on kuulemma saanut oman suomennosjulkaisun Tuulen valossa,
vuonna 1982. Ajattelin tutustua siihen. Vaarandin runoissa on näkymiä
maalaiselämään ja uuden ajan tuloon. Wikipedian mukaan Saarenmaan
valssi on Vaarandin sanoittama.
Artur Alliksaar (1923 – 1966)
on siitä mielenkiintoinen runoilija, että häneltä ei hänen
eläessään julkaistu yhtään runokokoelmaa. Ilmeisesti juuri Rummo
oli tehnyt hänen töitään tunnetuksi. Alliksaar on sanataiteilija,
hän leikittelee sanoilla vakavissaan, kuten seuraavasta näytteestä
runon Voisihan olematon olemattakin olla alusta voi havaita:
Erehtyvät ne jotka luulevat että
elämä on turhaa touhua.
Oikeassa eivät ole nekään jotka
näkevät siinä jonkin tarkoituksen.
Puolitiessä totuuteen ovat vain ne
jotka eivät tuppaudu luulemaan,
että heidän luulemisensa viisaampia
mitenkään velvoittaa.
Ihmiset eivät voi kerralla tajuta koko
totuutta.
Siksi heille tarjoillaan siitä
pikkuruisia tavaranäytteitä.
(Suomennos: Pirkko Huurto ja Kaisu
Lahikainen)
Alliksaaren runoista avautuu myös
neuvostosysteemille naureskelua, mm. krokotiili joka kyynelehtien
kiittää karhua sen tekemistä palveluksista.
Hando Runnel (s. 1938) on
itseoppinut, ei-akateeminen runoilija maalta, joka 1960-luvulla sai
töitään esille runokasetissa. Häneltä on antologiassa esillä
etupäässä lyhyitä runoja, jotka eivät niinkään tähtää
iskevään esitystapaan vaan tunteita sisältävään ja ajatuksia
herättävään kuvaukseen maaseudun elämänpiiristä.
Andres Ehin (1940 – 2011) on
niin nykyrunoilija, että hänen runonsa humistavat aika lailla yli
ja ohitse. Ilmeisesti järjestelmälle nyreää mieltä niistäkin
löytyy, koska kerran ”olemme sääskiä jotka kiipeilevät
pirun sarvien välissä”. Tarkoittaneeko sitten virolaisia vai
runoilijoita?
Jaan Kaplinski (s. 1941)
osoittautuu erittäin monipuoliseksi runonsepittäjäksi. Ensimmäinen
runo on pitempi mitallinen ja loppusoinnuteltu runo kuninkaasta, joka
halusi kruunun ja maata. Sitten on monenmoista nykyrunoa, joista
useimmat eivät kosketa minua. Tykkäsin tosin runosta, jossa
peilinpalasen heijastumasta nousee runoilijan mieleen naapurin poikaa
jahdanneet pistinmiehet. Runo on selkeä ja raskaasta aiheestaan
huolimatta ilmavan runollinen. Kaplinskilta on tarjolla myös
haikuja. Ajattelin lukaista hänen esseevalikoimansa Olemisen
avara hiljaisuus, josta Rummo johdantotekstissä vinkkaa ja joka
näköjään löytyy Kuopiosta.
Paul-Eerik Rummo (s. 1942) on
kirjoittanut runoutta, joka yhdistää perinteisen riimitellyn runon
ja modernin, kielikuvien piiloihin rakentuvan sanottavan. Riimit ja
tulvivan runokielen ymmärrän, mutta kielikuvat jäävät yleensä
hämäriksi. Kauniita kuvia sisältävän runon Maarianheinä sain
lukea useampaan kertaan kunnes pääsin edes jotenkin
tarkoitusten tanhuville. Vaikka maarianheinän uskotaan auttavan
ymmärtämään lintujen kieltä, arvaan, ettei runossa lintuja olla
pyytämässä. Yhdessä runossa todetaan, että Syntymäpaikkani,
tasainen maa, tasaista luonnetta kasvattaa. Sen ymmärrän.
Kaunista on myös pilvien liikkumisen kuuntelu. Kovin monien
nykyrunojen tapaan näistäkin jää minulle pääosin ulkokohtainen
kokemus.
Viiu Härm (s. 1944) kuuluu
olevan näyttelijä. Hän on kirjoittanut helppotajuisia,
loppusoinnuteltuja runoja. Aiheena ovat usein muistot lapsuudesta
maalla. Ihan nättejä.
Viivi Luik (s. 1946) on
kirjoittanut pääosin loppusoinnuteltuja runoja, mutta ei ihan
helppotajuisimpia. Hänen runonsa on tässä teoksessa esitelty
julkaisujärjestyksessä, joten voi lukiessaan seurata, miten Luikin
ilmaisu muuttuu vaativampaan suuntaan.
Juhan Viiding (1948 – 1995) on
myös näyttelijä. Hän kuuluu kirjoittaneen runoja aluksi
salanimellä ja sitten omalla nimellään. Viidingin runot ovat sillä
tavalla vaikeaselkoisia, etten erityisemmin niistä nauttinut.
Välillä tuntui kuin se olisi ollut tarkoituskin. Runojen muassa on
myös kolme proosatekstiä, joitten tarkoitus jäi minulle
epäselväksi. Luulen että Viidingin runous on ollut jonkinlainen
sisäpiirin juttu virolaisille.
Kolmisen päivää vierähti näitten
Viron sosialismin ajan nykyrunojen kanssa. Kirjassa on 264 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti