Vihreä lisko

Pentti Saaritsan valikoima ja suomentama antologia Vihreä lisko esittelee alaotsikon mukaisesti Kuuban uutta runoutta. Kirja ilmestyi vuonna 1971, runot ovat ilmestyneet espanjankielisinä pääosin vuoden 1959 jälkeen. Alussa on Saaritsan laatima lyhyt johdanto ja lopussa tietoja antologian kahdestatoista runoilijasta sekä muutamia selityksiä.

Itäblokin maitten kirjallisuuteen voidaan ihan hyvin liittää Kuuban vallankumouksen (1959) jälkeiset runot. Toisin kuin Euroopan kansandemokratioissa, siirtyminen sosialismiin ei Kuubassa tapahtunut ulkoapäin ohjattuna vaan kansan halusta syrjäyttää epäoikeudenmukainen hallinto. Tämä näkyy runoissa, ne eivät harjoita salaista kapinaa sosialistista järjestelmää vastaan vaan onnittelevat kansaa sen saavuttamasta voitosta. Varsinaista vallankumouksen arvostelua en runoista löydä, lienee kulunut niin lyhyt aika tapahtumista, ettei se ole vielä tullut runoilijoitten ykköslistalle. Uutta Kuubaa rakennetaan, mutta työtä on enemmän kuin tarpeeksi. Tärkeällä sijalla ovat katkerat muistot sorron ajoista sekä kärsityt menetykset sodassa. Runot kertovat runoilijoitten omista kokemuksista, ne ylistävät hiljaista, työtätekevää, alistettua kansaa. Fidel, Che ja pari muuta vallankumouksen tunnushahmoa mainitaan, mutta ei kiusaksi asti.

Antologian nimi on peräisin Nicolás Guillénin (1930 – 1989) runosta. Pitkä vihreä lisko tarkoittaa Kuuban karttakuvaa, joka on kiemurtavan liskon muotoinen (ks. kansikuva). Guillénin, kuten muutaman muunkin runot muistuttavat Kuuban mustan väestön afrikkalaisesta historiasta mytologisten hahmojen kautta, joita lopun selitykset selventävät. Jotkut runot vaikuttavat laulullisilta, niitten sisältö kehittyy toiston kautta, jos sittenkään. Toisinaan kuubalaisrunoilijat kertoilevat oleskelustaan Euroopassa, varsinaista länsimaitten syyttelyä on vain muutamassa runossa ja silloin puhutaan yleensä Yhdysvalloista. Pidin eniten runoista, jotka nostavat esiin joko tiettyjä tapahtumia vallankumouksen näyttämöltä tai jälleenrakennuksen verstailta sekä runoista, joissa kuvataan kansanihmisiä, jotka ovat tehneet runonsepittäjään vaikutuksen. Jälkimmäisestä esimerkkinä katkelma Pablo Armando Fernándezin (s. 1929) runosta Maalaisnainen jonka nimi on Yeye Cari:

Hänen kasvonsa on uurtanut vuoriston sormi.

Hän on meidän isosiskomme ja pikkusiskomme.

Päiväkausiin häntä ei kuulu, kun hän ei ole taivaasta

mutta ei oikein maastakaan, hänen silmänsä

ovat hänen nimensä tavoin maailman tuntemisesta vanhat.

Jos tuntisin kaikkein suurimman riemun

minä kutsuisin sitä hänen vanhoilla nimillään.

Moni runo sisältää sepittäjänsä tunnustuksen siitä, että hänen työnsä runoilijana on kaukana kansan raadannasta. Sikarinpolttelusta ja kirjoittamisesta huolimatta runoilijoilla on sydän kansan puolella. Runossaan Kirjailijan henkilökohtaisesta ongelmasta iloitsee David Fernández (1940 – 2002) bussinkuljettaja Pepen saamasta isosta asunnosta, vaikka hänen oma asuntonsa on niin ahdas, että kärpästen on sieltä poistuttava, kun hän tulee sisään.

Kirjassa on 107 sivua ja lukaisin sen reilussa päivässä.