Aino Kallas: Vieras veri

Aino Kallas (1878 – 1956) kirjoitti vuonna 1921 julkaistun novellikokoelman nimeltä Vieras veri, alaotsikkona Rakkausnovelleja. Luin sen.

Novellit sijoittuvat nykyisen Viron alueelle. Usein puhutaan Liivinmaasta, joka tarkoitti nykyistä eteläistä Viroa ja nykyistä pohjoista Latviaa. Ensimmäinen novelli, Legenda nuoresta Odelesta ja pitaalisesta sijoittuu Tallinnaan ja novellit Vieras veri ja Gerdruta Carponai Saarenmaalle. Lähes kaikkien novellien tapahtumat sjoittuvat kirjoitusajankohtaan nähden menneisiin aikoihin, tosin ainakin Ruutanalammikko ulottuu ensimmäiseen maailmansotaan ja sen ylikin. Ensimmäinen novelleista sijoittuu jonnekin 1200-1300-luvuille ja viimeinen 1350-luvulle.

Teemaltaan novellit sopivat todella tyylikkäästi otsikon ”Vieras veri” alle. Niistä tulee minulle mieleen se, miten rakastavaiset aina ovat jossain määrin vieraita toisilleen. Muutamassa novellissa aiheena on myös pitkänkin aviosuhteen ajan toisaalle kohdistuva rakkaus. Teemaa käsitellään virkistävästi ja viihdyttävästi, kirja ei ole tylsää luettavaa, minäkin sain sen tasoiteltua yhden päivän aikana.

Legenda nuoresta Odelesta ja pitaalisesta. Odele elää Tallinnan lähettyvillä, jossa hänen miehensä toimii pitaalisairaalan johtajana. Odele on muuttanut Liivinmaalle lapsena jostain etäisestä maasta, jota hän ei enää muista, mutta josta haaveilee, vaikkakin tietää haaveittensa olevan pelkkää unelmaa. Hän kammoksuu miehensä työtä ja kasvattaa suojatussa puutarhassaan ruusuja, joitten kuvittelee muistuttavan häntä lapsuutensa kotimaasta. Eräänä päivänä ruusutarhan porttiin koputetaan, Odele kohtaa vanhan miehen, joka on tuomassa nuorempaa miestä pitaalisairaalaan. Sairas pyytää Odelelta ruusua, joka on Odelen sylilapsen käsissä. Raaskiiko Odele luovuttaa hellimästään epätodellisesta unelmasta edes katkaistua ruusua? Novellissa muistutetaan lukijaa ohimennen Maarianmaasta, joksi nykyisen Viron ja nykyisen Latvian alueita keskiajalla kutsuttiin. Odele on kuin Neitsyt, joka kohtaa kaksi vähäisimmistä veljistään. Portilla seisovat miehet tuovat minun mieleeni antiikin ajan kertomuksen (Ovidiuksen Filemon ja Baukis) maan päälle laskeutuneet jumalat, jotka anovat itselleen yösijaa, etsivät hyvää ihmistä. Tykkäsin kovasti tästä novellista, paras on asetettu alkuun, niin pitää tehdäkin.
Ruispelto. Mieshenkilö kertoo nuoruutensa päivien rakkausseikkailusta Liivinmaan maaseudulla.
Ruutanalammikko. Köyhän naisen viimeinen mahdollisuus rakkauteen kokee kovia maailmansota-aikaan.
Luolan korva. Nuori nainen arpoo mielessään kumman ottaisi: Timuskin vai Keremin. Sattuma auttaa valintaa ja Emajoki hoitaa loput – vai hoitaako? Onko kuollutta helpompi rakastaa kuin elävää?
Vieras veri. Saarenmaan eteläiseen niemeen, Sääreniemeen, sijoittuva merimiesaiheinen novelli. Seutukunnan kuvaus on kivaa, mutta tarina jäi kaipaamaan jotain ekstrajujua.
Muuan rakkaustarina. Piikatytölle aukeamaisillaan oleva turvallinen elämä sopivan renkimiehen kumppanina saa katkeran käänteen. 

Gerdruta Carponai. Rakkausnovellien kokoelma alkaa pitaalista ja päättyy ruttoon. Mutta mikäpä hänessä. Rutto tuhosi Baltian väestöä 1350-luvulla. Tässä kertomuksessa rutto ruotii Saarenmaata 1700-luvun alussa. Päädytään melko totaaliseen annihilaatioon. Toivo silti jää.

Kirjassa on vain 136 sivua, lukaisin sen päivässä. Kirja on kuulunut Kuopion Suom. Yhteiskoulun toverikunnan kirjastoon, nykyään Kuopion kaupunginkirjaston kokoelmiin. Löysin tästä kirjasta sinimarjan blogiarvion.