Puolalainen Wisława Szymborska huomioitiin kirjallisuuden Nobelin palkinnolla vuonna 1996. Hänen tuotannostaan on Jussi Rosti toimittanut ja suomentanut valikoiman runoja vuosilta 1957-1996. Kokoelmalle nimeksi on annettu "Ihmisiä sillalla". (Nimi perustuu japanilaisen kuvataiteilijan Utagawa Hiroshigen 1850-luvun puupiirrokseen, joka on innoittanut myös Vincent van Goghia.) Lukaisin runot parissa päivässä. Ne ovat helppoja lukea, kielikuvat vaikuttavat olevan peräisin kanssani samasta maailmasta, joten runojen aiheeseen pääsee kiinni. Sinänsä aiheitten käsittely ei päästä ihan yhtä helpolla, mutta toisaalta näissä runoissa on pilvimäistä keveyttä, ne leikittelevät ajatuksilla, kääntelevät asioita päälaelleen ja katsovat elämää erikoisesta kulmasta. Tarkoitan, että ajatukset – vai pitäisikö sanoa – pohdiskelun kohteet, esitetään siten, että runo ei piiloudu vaikeaselkoisuutensa taakse vaan runoilija kysyy kuin lapsi: miksi on näin? (jos näin on?)
Ensimmäisessä runossa ”Brueghelin kaksi apinaa” (kuvailtu tilanne perustuu joiltain osin Brueghelin maalaukseen) ollaan suorittamassa suullista tenttiä aiheesta ”Ihmiskunnan historia”. Kun kuulusteltava ei kykene vastaamaan, toinen ikkunalla istuskelevista kahlehdituista apinoista kilistää vinkiksi kahleitaan. Tällainen ironinen asioitten irrottelu totutuista kehyksistään on lukemilleni Szymborskan runoille tyypillistä. Avausruno käy aivan hyvin vaikka vitsistä. Samaa ilahduttavaa kepeyttä on monessa muussakin runossa. Eikä se tarkoita, että kyseessä olisivat huumorirunot. Toisaalta huumorin kannalta runoilija asioihin selvästi suhtautuu, mikä taas toisaalta ei tarkoita, etteikö runoissa käsiteltäisi vakavia ja vaikeita asioita. Kokoelmassa luodaan vanhuus nuorena kuolleelle runoilijalle ja vieraillaan itsemurhan tehneen huoneessa, josta ei löydy viimeistä viestiä kenellekään vaan tyhjä kirjekuori kaikille yhteisesti. Runoilija puhuttelee kasveja, jotka eivät koskaan vastaa eivätkä kysy. Hän pyrkii vieraisille kiven sisälle, mikä ei onnistu, sillä kivellä ei ole ovea ja sisään pyrkivältä puuttuu yhteenkuulumisen aisti. Runoilija ylistää unia ja oudoksuu valvetta, päättelee, että puhdas omatunto on eläimellinen ominaisuus ja katselee leperrellen ensimmäistä valokuvaa Adolf Hitleristä. Läheskään kaikista runoista huumoria ei voi löytää, kuten voi arvata sellaisista runojen nimistä kuin ”Vietnam”, ”Kidutus” tai ”Terroristi, hän katsoo”.
Vaikka Szymborska runossaan ”Jotkut pitävät runoudesta” väittää, että runoista pitää vain kaksi ihmistä tuhannesta, on tämän kokoelman perusteella helppo uskoa että hänen runonsa ovat Puolassa hyvin suosittuja. Yhtäältä ymmärrettävä käsittelytapa ja toisaalta operoiminen vaihtelevilla, mieltä kiehtovilla kielellisillä keinoilla aihetta yllättävästi tarkastelevista näkökulmista vetoaa varmasti puolalaiseen, sukkelaan lukijakuntaan. Olen iloinen että Nobelin palkinto on myönnetty runoilijalle, jonka teksti ei ole liian vaikeaselkoista. Runoilija itse kiittää valikoiman lopulla runossa nimeltä ”Runsaudessa”, ettei häneltä ole viety taipumusta vertailuun ja hämmästelyyn.
Minulle voimakkaimmin jäi mieleen ajatus runosta ”Olen liian lähellä”. Runon kertojaminä joutuu toteamaan, ettei rakkaimpansa uniin voi päästä, että sinne pääsevät ihmiset, jotka rakkain on nähnyt joskus, ehkä vain kerran elämässään. Hän on mustasukkainen sille naiselle, joka saa pääosan hänen rakkaansa unessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti