Nuo ensimmäiset keltaiset...
Nuo hopeaiset, valkoiset...
Kun maahan lehti putoaa,
se poissa on ja katoaa
eloisa muisto päivien
vihreyden riemuntäyteisen.
Ja kultakirjaimilla on
maa kaunistettu, eloton.
Kun peili kirkkaan haivenen,
harmaan ja vitivalkoisen
minulle jälleen lahjoittaa,
kun tuhkaa kasvan, kuolemaa,
jo tunnen kutsun hiljaisen,
ja kosketuksen niljaisen.
Elämän puisto pudottaa
sumussa lehdet,
nukahtaa.
Hyvä runo :)
VastaaPoistaOnko Ketjukolaajaa?
Joo, runo on ihan omatekemä.
VastaaPoista