Gunnar Ekelöf: Epätasaiset runot

                                Yksityiskohta Rodinin veistoksesta Calais'n porvarit.

Epätasaiset runot on nimeltään ruotsalaisen Gunnar Ekelöfin kolmeen runokokoelmaan – ”Strountes” (1955), ”Opus incertum” (1959) ja ”Yö Otočacissa” (1961) – perustuva teos, jonka on suomentanut Pentti Saarikoski vuonna 1980. Saarikoski on laatinut ja liittänyt kirjan loppuun 16 sivun pituisen osaston ”Suomentajan huomautuksia ja selityksiä”, mikä osoittautui minulle lukijana kovin tarpeelliseksi ellei peräti välttämättömäksi.

Gunnar Ekelöf (1907 – 1968) oli runoilijana modernisti. Lukemieni runojen perusteella hän on vielä viisikymppisenäkin ollut vihainen, joskaan ei enää ihan nuori, modernisti, jonka runollisten hyökkäilyjen kohteena ovat ruotsalainen seisahtunut kulttuurielämä, uskonto ja sosiaalidemokraattinen (porvarillinen (suom. huom.)) yhteiskunta.

Ekelöf tuo selkeästi esiin monipuolisen lukeneisuutensa. Monet runoista sisältävät sellaisen määrän minulle täysin hämäriksi jääviä lainauksia, että tuskin olisin puoliakaan omin nokkineni selvittänyt, ellei olisi ollut kirjan lopussa em. Saarikosken ”Ekelöf-tulkintaopasta”. Erään runon yhteydessä Saarikoski huomauttaakin, että Ekelöfiä on haukuttu eklektikoksi, mikä kuulemma tarkoittaa eri tyylilajien yhdistelijää, johon yhdistelyyn sisältyy myös muitten kirjoittajien tekstien lainauksia. Plagioinnista ei ole kysymys vaan viittauksista aikaisempiin teksteihin (tai muihin taideteoksiin, mm. Laokoon-ryhmä) ja myös niitten edustamiin tai herättämiin ajatuksiin. Ekelöfille tärkeä kirjoittaja on selvästi ollut Shakespeare, jonka Hamletiin taisi näistä runoista löytyä pari kolme viittausta. Saarikoski löytää myös heijastuman Rilken ”Malte Laurids Briggen muistiinpanoihin”. Minusta Ekelöfin ajattelussa on paljonkin samaa kuin Rilken ”Duinon elegioissa”. Myös Edith Södergranin Ekelöf on maininnut vaikuttaneen suuresti runouteensa. Södergran nousi mieleeni varsinkin ensimmäisen, Strountes-kokoelman runoista. Minulle tuli toisinaan mieleen myös Arthur Rimbaud, jota Ekelöf kuuluukin ruotsintaneen.

Kolmen, julkaisuajankohdan mukaisessa aikajärjestyksessä etenevän, yksissä kansissa olevan runokokoelman etuna on se, että lukijana voin kuvitella seuraavani runoilijan ajattelun kehittymistä. Minulle tämä vaikutelma syntyi ja sittemmin se tuntui valuvan kuin hiekka sormien välistä. Ekelöf ei päästä itseään helpolla. Sitä kautta lukijanakin saan seurata hänen kammoitteluaan. Sen minkä runoilija ensin vakaasti pysyväksi julistaa, sen hän seuraavassa lauseessa murentaa. Näin käy esimerkiksi runossa ”Asiallinen runous”. Jos luen runon parodiana, epäselväksi jää, kuka on parodian kohde – runoilija itse vai joku toinen aikalainen? Olin kuitenkin huomaavinani runoissa selkeänkin kehityskaaren. Nimittäin suuntautumisen synkästä jumalankieltämisestä kohti, sanotaanko nyt sitten vaikka oman, ”eklektisen” hengellisyyden heräämistä. Viimeisessäkin kokoelmassa Ekelöf kritisoi uskontoa, mutta toisaalta runoilija katselee kreikkalaisia pyhäinkuvia sillä silmällä, joka ei näy kuvassa, mutta joka vaikuttaa tuntuvan vähän kerrassaan todemmalta.

Ekelöfin näkemys elämästä ja hengellisyydestä on hapansilakkamaisen raikas ja omaehtoinen. Ensimmäisessä kokoelmassa ”jumalan” tyköä löytyy vain ”vähän pölyä, joku tomunjyvä” ja ”Tuonen lehdossa” makaa kaluttu metsäkauriin luuranko ilman kolmea sääriluuta. Ihminen on siittiö joka törmäilee muitten joukossa, kunnes hänet heitetään pois. Kokoelmassa ”Opus incertum” runoilijan asenne vaikuttaa muuttuvan proosarunon ”Uni” jälkeen. Runo ”Elämää” kuvastaa runoilijan halua murtaa itse oma tiensä kohti totuutta tai jumalaa tai jotakin siihen suuntaan. Runossa ihmisten pyrkimykset näyttäytyvät vähäpätöisinä. Eläimet runoilija näkee riippumattomina henkinä, puhtaina. Näen tässä jotain yhtenevää Rilken kahdeksannessa Duinon elegiassa esittämään eläinten elämänkäsityksen kunnioittamiseen. Myös runo ”Viiniköynnös” esittää jollakin tapaa samankaltaisen ajatuksen kuin esiintyy Rilkellä Duinon elegioissa. Elävät ovat sidoksissa aikaisempiin sukupolviin, vanhat viinit reagoivat elävän viiniköynnöksen kukinta-aikaan, niin että sen minkä elävä maistaa, maistavat myös sukupolvet ennen meitä. Kääntyminen ajassa taaksepäin korostuu myös muualla. Viimeisessä kokoelmassa Ekelöfin arvostus eläimiä kohtaan kohoaa omalaatuiseen huippuunsa runossa ”Tarkoitamme, ajattelemme, huokaamme, puhumme”, jossa hän nimittää eläimiä ”todellisiksi kristityiksi”, jotka kantavat meitä (kuin ristiä?), antavat lävistää itsensä, vuotavat verta ja kuolevat meidän puolestamme.

Kyseessä on varmasti oikein hieno kokoelma, josta joku minua fiksumpi lukija voi saada paljonkin irti. Kyllä se minullekin jotain kivaa sisälsi, mutta kun en aina tiennyt, oliko runo käsitettävä parodiaksi vai runoilijan omien tuntojen ilmaukseksi, niin voi olla, että ajauduin tietämättäni kovinkin usein hakoteille. Tahattomat ovat herrain hakotiet? (vanha viidakon sanonta). Kokoelmassa oli kiitettävää sen lopusta löytyvä seliteosasto, jota ilman kirjan sanottava olisi minun kohdallani jäänyt liian isolta osiin ylempiin ilmakerroksiin. Lisää sellaista selitettä runokirjoihin!

Minulta kului tämän teoksen lukemiseen viisi päivää. Välillä kävin viranomaisten kuulustelussa, yritin hommata anopille asuntoa ja käytin autoa korjaamolla ja uusintakatsastuksessa. Ajolupa myönnettiin.