Otto Manninen: Runot

Otto Manninen (1872 – 1950) oli runoilija ja runojen suomentaja. Hän suomensi mm. Iliaan ja Odysseian. Manniselta ilmestyi neljä runokokoelmaa, joitten runot sisältyvät lukemaani teokseen. Lisäksi mukana on muutamia runoja kokoelmien ulkopuolelta. Kokoomateos ”Runot” ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1950.

Mannista on kehuttu mitallisen runon mestariksi. Kaikki runot ovatkin mitallisia ja yhtä varmasti voidaan puhua myös mestarista. Nykyään runoissa kartetaan sanojen lyhentämistä loppuvokaali poisjättämällä, mutta Mannisen aikaan sitä on harrastettu ja se tekee runoista joskus vanhahtavanoloisia. Muistelen että loppusoinnut kokoelman runoista taitavat löytyä yhtä lukuunottamatta kaikista. Sointuvuudesta ei voi valittaa, nykyään Manninen olisi varmasti menestynyt laulujen sanoittajana.

Mannisen runojen henki on yleensä ylevä ja pohdiskeleva. Runoissa istutaan nuotiolla sen palaessa loppuun, ihmetellään syksyn tuloa, yön laskeutumista, virran verkkaista mutta vääjäämätöntä juoksua. Toisaalta kevät tuo uutta toivoa ja virkistystä. Myös Suomen ja suomen kielen asia ovat vahvasti esillä varsinkin lukuisissa juhlarunoissa. Manninen on kirjoittanut runoja useisiin tilaisuuksiin säkeistöjen tai ylistyksen määrästä tinkimättä. Useammassa runossa toistuva ajatus on ihmisen kuuluminen sukupolvien ketjuun.

Koska kokoelmassa lienevät esillä lähes kaikki Mannisen omat runot, sisältyy teokseen aiheita jos jonkinlaisia. Mannisen ensimmäisessä, Säkeitä I -kokoelmassa (v. 1905) huomiotani herättivät runot Vesuvius ja Metsien mies. Vesuvius on pitkä runo, jossa kertoja kuvailee tulivuorenpurkauksen aiheuttamaa tuhoa, sen jälkeen seuraavaa jälleenrakennusta ja uutta kukoistusta. Tällaiset antiikkiin viittaavat runot, yleisimmin Hellasta ihannoivat, ovat eräs toistuva aihe Mannisen runoissa. Metsien mies taas kertoo jylhän ja juron tarinan miehestä, jonka rauhaa ei parane häiritä. Kun kymmenlatvaisen kotikymen lainehilla ui lastuja, mies lähtee ja käy kolkkaamassa uudisasukkaan vaikka sitten päivämatkojen päässä. Molemmat mainitsemani runot ovat useampisäkeistöisiä. Aiheen varsin perusteellinen käsittely on Manniselle tavallista. Säkeitä I sisältää myös ennalta tuntemani Mannisen runot, nimittäin Veet viihtyy ja Joutsenet. Ensin mainittu on Manniselle epätyypillinen, vain 6-säkeinen jambimittainen runo, jossa runoilija vaikuttaa kaipaavan lepoon elämän tyrskyistä iäisyyden syleilyyn. Koska runossa mainitaan myös häät, sen voi lukea myös kuvauksena kaipuusta avioliiton ”rauhan satamaan”. Joutsenet alkaa sanoilla:”Yli soiluvan veen ne sousi, ne aallon ulpuina ui...” Luen runon erittäin kauniina luontokuvauksena, vaikka loppuun sijoitetussa joutsenten lähdössä etelään voi tietysti nähdä myös vertauskuvallisuutta.

Säkeitä II -kokoelmassa (1915) on mukana käännösruno, tšeremissiläinen laulu Sinikukkia. Se on oikein kaunis rakkausruno Patam-virran partahilta. Toisena poimintana nostan esiin runon Neito kangasta kutovi. Runossa tulee hyvin esiin Mannisen tapa käyttää vertauskuvia. Tässä tapauksessa yhdistyy nuoren neidon kutomistyö hänen toiveisiinsa elämän suhteen. Tulevan elämän odotuksiin kohdistuva jännitys kuvataan sukkulan pujahtelussa, erilaiset elämänvaiheet kuteen väreissä. Säkeitä II sisältää myös juhlarunoja, joista onnistuneimpana pidän J.V. Snellmanin syntymän 100-vuotisjuhlarunoa.

Kokoelma Virrantyven on vuodelta 1925. Pitkä julkaisutauko ja Suomen dramaattiset vaiheet lienevät vaikuttaneet siihen, että aiheet vaihtelevat erittäin voimakkaasti. Kansalaissota on ohi, siihenkin runoissa viitataan. Runoilija puhuu vahvasti rauhan puolesta ja sotaintoilua vastaan. Mukana kokoelmassa on myös humoristisia luontorunoja, ylistys nuohoojille, runo Aleksanterista ja Bukephaloksesta sekä juhlarunoja – joista parhaimpana pidän sonettia Mannisen runoilijaystävän Eino Leinon 40-vuotispäivänä. Runon nimeksi on valittu ”Nel mezzo del cammin...” , alkusanat Danten Jumalaiseen näytelmään, jonka Leino oli kääntänyt. Runossa viitataan kaksi kuukautta aikaisemmin päättyneeseen kansalaissotaan, mukana pilkahtavat helkavirret ja runon sävyt johdattavat myös Nocturnen tunnelmiin – Leino oli kirjoittanut kuuluisan runonsa viettäessään kesää Mannisen kodissa Kangasniemellä. Lisäksi Virrantyven-kokoelmasta löytyy muutama käännösruno ynnä muuta. Runossa Hiili kuvataan hiilen toivetta päästä hehkumaan sepän ahjossa. Sepän pajassa kipinöidessään musta hiili poistaa kuonan kullasta. Muutamat runoista käsittelevät kuolemaa siten, että voi kuvitella runoilijan kärsineen läheisen ihmisen menetyksen. Nimiruno Virrantyven kuvaa verkalleen etenevää (elämän) virtaa ja taivasta, jota virran kalvo heijastaa. Runossa veden liike nostattaa pintaan kuplan. Kupla toistuu elämän katoavaisuuden kuvana useamminkin Mannisen runoissa. Virrantyven on kehysruno, se palaa lopussa alkukuvaansa, minkä katson kuvastavan elämän jatkumista kuoleman jälkeenkin. Kokoelman nimirunona Virrantyven toimii juhlavasti, joskin sama melko hidasliikkeinen juhlavuus toistuu kovin monessa Mannisen runossa.

Kokoelma Matkamies (1938) jäi Mannisen viimeiseksi. Runoilija katsoo siinä menneeseen, hän kuvaa nuoruutta ihailevasti ja naurahtaa omalle vanhenemiselleen runossa Talttumus. Runoilija muistelee nuoruutensa vuorikiipeilyjä, mutta tuiskahtaa nyt nurin tasamaan multatöyssyyn. Mannisen poika, runoilija Sulevi Manninen, kuoli vuonna 1936. Runot Nyt ja Kaukainen tie vaikuttavat kuvaavan pojan muistelua ja yritystä suhtautua menetykseen. Tässäkin kokoelmassa on mukana aikamoinen liuta aikamoisen monisäkeistöisiä juhlarunoja. Parhaimmilta minusta vaikuttavat runot Synnyinmaan rakentama (eduskuntatalon vihkiäisiin), Eero Järnefelt ja Toivojemme Suomi (Suomen 20-vuotispäivänä).

Aivan teoksen loppuun on sijoitettu muutama kokoelmien ulkopuolinen runo. Runo Rintamamiehen testamentti kuvaa sodassa kaatuneen muonarengin lapsilleen jättämää perintöä. Kaksikymmentä markkaa rahaa tulee jakaa neljän lapsen kesken siten, että heille hankitaan kullekin Suomen lippu, johon kirjoitetaan sana ”Isältä”. Runo Ystäville tuntuu viittaavan runoilijan omiin 70-vuotispäiviin. Runoilija kiittää ystäviään siitä, että he ovat saapuneet ilahduttamaan vanhaa miestä. Runoilija kiittää samalla muitakin elämänsä tärkeitä ihmisiä. Hän muistaa isää, joka kuljetti häntä reellä kouluun, lempeää äitiä, joka evästi kouluunlähtijää sekä tietenkin vaimoaan (kirjailija Anni Swan), jonka avulla on välttänyt monta kuperkeikkaa. Oman kiitosrunonsa lopuksi runoilija puntaroi saavutuksiaan perin kriittiseen sävyyn. Hän päättää runonsa seuraavasti:

Nuor' olin, johti oikut huimat, hullut,

hapuilu, haihattelu, hajanaisuus.

On vanhan saalis kaiken vajanaisuus,

on vain se kesä, jot' ei koskaan tullut.

Tämän runoteoksen sivumäärä on 355. Lukaisin kaikki runot neljässä päivässä.