Eroottisen lokakuun loppulitviikki

Lokakuu hurahti pyörällä päin eroottisen kirjallisuuden parissa. Ehkäpä parempi niin. Lokaisa kuukausi vaihtuu kerrassa martaaseen ja uudet aiheet odottavat tahatonta lueskelijaa. Sitä ennen katsahdan lokakuussa lukemaani, kun nyt kerrankin olen lukenut yhden kuukauden aikana sen verran, että siitä riittää tarkasteltavaa jälkikäteenkin. Niin että mitä on käteen jäänyt? Känsät vai rukkaset?

Heti kärkeen sanon, että minua miellyttävimmät kirjat olivat vanhan intialaisen runouden Jasmiiniyöt Virpi Hämeen-Anttilan käännöksinä ja Alberto Moravian novellit. Kolmossijalle voin häpeilemättä nostaa runovalikoiman Runon Eros, josta löysin muutamia kivoja lukuvinkkejä.

Mitäs muuta sanottavaa minulla olisikaan? Ei oikeastaan mitään merkittävää. Koittakaa kestää! Pyrin samaan.

Pentti Holappa: Kaksi kirjailijaa

Kaksi kirjailijaa on suomalaisen Pentti Holapan (s. 1927) romaani vuodelta 2006.

Luin kirjan osana Eroottista lokakuutani. Kirja sisältää myös erotiikkaa ja tässä tapauksessa varsinkin miesten keskeistä seksiä, mutta oikeastaan kyseessä on ennen kaikkea kotimainen romaani. Koska homoeroottista kirjallisuutta on Suomessa tarjolla aika vähän, luulisi alan kuvauksille löytyvän kysyntää. Erityisen villiä ei homoseksin kuvaus kirjassa mielestäni ole – kirjoittaja itsekin myöntää pohdiskelevansa aktia melko ulkokohtaisesti. Tunteita kuvataan, mutta välittyvätkö ne lukijalle? Myönteisenä näen sen, että sentään kaikki kirjassa seksiä harrastavat hahmot eivät ole nuoria ja jumalaisen komeita vaan päähenkilö Arttu on eläkeukko, joka asuu pikku tilalla itärajalla. Artun pihapiiriin ilmestyy venäläinen sotilaskarkuri, joka viettelee yksinäisen miehen ja vetäisee jalat alta koko hänen maailmaltaan. Pääasiassa kirjassa kuitenkin kelaillaan Artun yksinäisyyttä, pettymystä elämään ja halua kirjoittaa omassa eristyneisyydessään.

Oman käsitykseni mukaan kotimaiset romaanit ovat kovin usein kirjoja ilman varsinaista tarinaa. Tästä kirjasta tosin löytyy siteeksi tarina tai oikeastaan kaksikin, joista varsin kuvaavasti toinen (kirjassa kuvailtu käsikirjoitus romaaniksi) jätetään suosiolla kesken. Mielestäni juuri tämä käsikirjoitusta koskeva osuus on kirjassa liikaa. Se hajottaa kerrontaa paikoin vähän kikkailevalla tavalla. Romaani saattaisi toimia paremmin, jos kirjassa keskityttäisiin vain päähahmojen edesottamuksiin ja ajatteluun pyrkimyksenä rakentaa jokin juonellinen kertomus. Näkökulmakerronta, jossa asioita tarkastellaan vuorotellen eri hahmojen kannalta, toimisi mielestäni paremmin kuin kuvaus yhden päähenkilön päänsisäisten liikkeitten kautta. Niissä paikoin, joissa myös nuoren Vasilin kokemuksia esitellään, kerronta laajenee kiinnostavasti Artun ulkopuolelle.

Kirjassa on 233 sivua ja luin sitä kolme tai neljä päivää.

Alberto Moravia: Perjantain huvila ja muita kertomuksia

Italialaisen Alberto Moravian (1907 – 1990) novellikokoelma La villa del venerdí e altri racconti ilmestyi vuonna 1990. Sen suomensi Liisa Ryömä vuonna 1992.

Useita kirjan tarinoista voi nimittää eroottisiksi tai ainakin niissä on mukana erotiikkaa enemmän tai vähemmän. Mitään meheviä seksikohtauksia lukijan ei kannata etsiskellä. Pikemminkin aiheena on kunkin tarinan hahmojen välinen eroottinen jännite. Erittäin usein kyse on avioliittoon syntyneistä säröistä, mustasukkaisuus on esillä monessa novellissa. Tarinoissa on jännärin piirteitä, lempi sekoittaa pään ja intohimorikokset roikkuvat ilmassa. Moravia ohjailee kertomukset taitavasti yli potentiaalisten, rasittavien ylilyöntien, niin ettei lukiessa synny ahdistunut olo vaan mielenkiinto siihen mitä seuraavaksi on luvassa.

Alkuun sijoitettu niminovelli ”Perjantain huvila” kertoo avioparista, joka on sopinut siitä, että vaimo saa asua rakastajansa luona perjantaista sunnuntai-iltaan. Novellin tunnelmassa on jotain kovin italialaista – tai ainakin sellaista, joka on tullut tutuksi vaikkapa Antonionin tai Fellinin elokuvista. Kirjan toisessa novellissa ”Tarjotin oven edessä” päähenkilö on nuorukainen, joka viettää lomaa vuoristohotellissa aikeenaan kirjoittaa tragedia. Nuorukainen huomaa, että vaikka tapahtumat hotellissa muistuttavat tragediaa, eivät ne ole sillä tavalla puhtaita kuin hänen lukemissaan antiikin näytelmissä, vaan ”oikean elämän” sotkemia. Nämä kaksi novellia muodostavat kirjasta lähes puolet. Muut novellit (14 kpl) ovat lyhyitä, mutta ne sisältävät silti kaiken mikä hyvälle tarinalle on tarpeen. Tapahtumapaikat ja kerrontatyyli vaihtelevat, enkä ainakaan minä lukiessa arvaa loppuratkaisuja. Kertomuksista jää hyvä maku ja luulenpa etsiskeleväni muutakin Moravian tuotantoa luettavakseni.

Kirjassa on 230 sivua ja luin sitä viikon. Tästä kirjasta jäävät mieleeni työpaikan lounastauot ja linja-automatkat, joilla sain luettua ihmeen paljon vaikka välillä kaikenlaiset muut ajatukset tuppasivatkin pyörimään mielessä. Mainitsenpa vielä, että kansikuvaan valittu Nikolai Puninin maalaus on tosi hieno.

Henry Miller: Hiljaiseloa Clichyssä

Amerikkalainen Henry Miller (1891 – 1980) asusteli 1930-luvulla Pariisissa. Kokemustensa pohjalta hän kirjoitti New Yorkissa jo vuonna 1940 kuvitteellisen romaanin, joka vuonna 1956 julkaistiin uudelleen kirjoitettuna nimellä Quiet Days in Clichy. Sen suomensi vuonna 1968 Seppo Loponen.

Kirja kertoo kahden tarinan verran kahden kirjoittajakaveruksen elämäntyylistä näitten yhteisessä asunnossa Pariisissa. Molemmat episodit sisältävät etenkin naissuhteisiin liittyvää sekoilua. Ensimmäisessä tarinassa huomion valitettavasti varastaa toisen päähenkilön harjoittama pitkäkestoinen 15-vuotiaan tytön hyväksikäyttö. Tarinassa mainitaan, että mikäli syyte miestä vastaan olisi nostettu, olisi se tiennyt hänelle kymmenen vuoden vankilatuomiota. Nyt syytteistä luovutaan, koska kyseessä oli kirjailija! Ajat ovat tietenkin muuttuneet, mutta tuntuu tosi oudolta, etteivät miekkoset mitenkään vaikuta piittaavan rikoksen vakavuudesta. Kertomuksessa vain virnistellään sille, miten Ranskassa tällaisesta jutusta voi selvitä ilman tuomiota, koska poliisitkin ovat kiinnostuneita kirjallisuudesta.

Prostituutio on mukana tapahtumissa kautta linjan. Herrat kirjailijat käyttävät prostituoitujen palveluksia hyväkseen. Tosin heillä on muitakin suhteita, joissa heidän käytöksensä on jokseenkin samalla asteella. Kuvatut miehet eivät ole ainoita naisten hyväksikäyttäjiä Pariisissa. Jälkimmäisen tarinan koskettavimmassa kohtauksessa amerikkalainen kirjailija järkyttyy joutuessaan tekemisiin naisen kanssa, jota ei ole koko hänen elämässään kohdeltu säädyllisesti.

Monelta osin kirjassa kuvatut asenteet ja tavat ovat vanhentuneita. Toisaalta eivät kuitenkaan kokonaan. Nykyäänkin puhutaan ihmiskaupasta ja seksiorjista. Eikä se taida olla pelkkää puhetta. Silti suurten kaupunkien ilmapiirit voivat olla erilaiset. Niinpä newyorkilaiskirjailija jo kirjan alussa kauhisteleekin pariisilaisten välinpitämättömyyttä prostituoitujen kohtaloitten suhteen. Samalla hän sitten toteaa, että ellei sitä asennetta opi hyväksymään, ei oleskelu Pariisissa muodostu erityisen miellyttäväksi.

Varmaankin kirjan kuvaukset on tarkoitettu provokaatioksi, jonkinlaiseksi inhorealismin puheenvuoroksi siistiä Amerikkalainen Pariisissa -kuvausta täydentämään (?). Niin tai näin, tuskin tästä ihmeemmin tykätä täytyy.

Kirjassa on 120 sivua ja luin sen päivässä.

Runon Eros

Silja Hiidenheimo ja Merja Virolainen toimittivat vuonna 1994 eroottisten runojen valikoiman, joka sai nimekseen Runon Eros. Valikoima sisältää käännösrunoutta ja kotimaisten lyyrikoitten taidetta. Tekstien aikajänne ulottuu Raamatun Laulujen laulusta eli ajalta ennen ajanlaskumme alkua aina nykyisiin päiviin. Raamatunkäännös onkin vuodelta 1992.

Runot ovat peräisin pääosin eurooppalaisilta runoniekoilta. Tosin mukana on myös pari tekstiä intialaiselta Tagorelta, yksi Anhavan suomentama japanilainen haiku, pari runoa chileläiseltä Nerudalta, yksi meksikolaiselta Pazilta ja turkkilaiselta Hikmetiltä, babylonialaisia potenssiloitsuja sekä em. juutalaiset rakkauslaulut Vanhasta testamentista. Pohjoisamerikkalaista runoutta edustaa  e. e. cummings yhdellä ja venäläistä Jevgeni Jevtušenko yhdellä ja Anna Ahmatova kahdella runollaan. Kääntäjistä vahvimmin ovat esillä Aale Tynni ja Toivo Lyy, joilta molemmilta on mukana myös omia runoja. Tekijät huomauttavat jättäneensä pois kaikkein tunnetuimmat lemmenrunot, mikä onkin piristävä ja kekseliäs valinta. Toisaalta nyt kirjassa nousevat esiin lähdeteoksina Raamatun lisäksi Aale Tynnin toimittama Tuhat laulujen vuotta sekä Toivo Lyyn suomentama Unkarin lyyra.

Suomalaisista runoilijoista edustettuina olisivat voineet olla hieman useammat klassikkoajan tekijät. Tai ehkä se nyt on sitä minun klassisen tyylin ihannointiani? Koin yllättävänä Juhani Siljon runon Vastavirtaan tässä yhteydessä, mutta ehkä olen vain käsittänyt sen turhan henkisesti.

Monet runoista tekivät vaikutuksen. Tosin ei välttämättä eroottisella kuhinallaan vaan enemmänkin taitavuudellaan ja mielenkiintoisella esitystavallaan. Varmaankin etsin joskus käsiini teoksen Tuhat laulujen vuotta ja luen sieltä löytyvät Shakespearen sonetit ja Geoffrey Chaucerin runot Tynnin käännöksinä. Elina Vaara nousi esiin vain kääntäjänä. Minulla on kumminkin tuossa kirjanhyllyntapaisessa hänen Valitut runonsa. Pitänee joskus tutustua tarkemmin. Samoin kiinnostavalta vaikuttivat Katri Vala sekä tietenkin Saima Harmaja, jonka runoihin olen lyhyesti joskus tutustunutkin. Lisäksi nostan vielä kolmannen kerran esiin Laulujen laulun eli Korkean Veisun tekstit, joissa on mukana Pyhyyden Voimaa.

Kirjassa on 130 sivua runoja eikä sen lukaisemiseen kulunut kahta päivää kauempaa.

Jenny Everleigh: Salaiset muistelmani

Luin kuin luinkin loppuun saakka päiväkirjan muotoon kirjoitetun romaanin, jonka kirjoittajan kerrotaan olleen englantilainen Jenny Everleigh ja hänen väitetään elelleen 1870-luvulla. Kirja on käännetty vuonna 1993, kääntäjä on Juhani Hämäläinen.

Kyseinen teos on pääosin pornoa. Tosin väliin on saatu jopa 12 sivun pituinen osuus ilman pornoa. Muitakin poikkeamia yleisestä linjasta löytyy, mutta yleisesti ottaen mennään aika suoraan asiaan ja siinä pysytellään pitkään. Tyyli on melkoisen siistiä, pornolehdistä löytää huomattavasti rapsakampaa kuvailua.

Liitän tähän tekstistä pienen näytteen, jossa on tiettyä puhuttelevuutta:

Vaikenin hetkeksi ja jatkoin:

– Toisaalta, minusta niin sanottu seisottaminen ei ole reilua puuhaa naiselta. Sinun pitäisi aina varmistua siitä, että miehesi saa helpotuksen siemensyöksystä – toivottavasti suorasukaiset sanani eivät loukkaa sinua, mutta maalla me kutsumme lapiota lapioksi.

En usko, että tätä tekstiäni tullaan laajalti lapioimaan, kuten ei varmaan muitakaan tekstejäni. Kirjassa on 229 sivua ja painiskelin sen parissa viikon verran.

Jasmiiniyöt

Virpi Hämeen-Anttilan suomentama ja toimittama intialaisen eroottisen runouden valikoima Jasmiiniyöt julkaistiin vuonna 2000. Kirjan runot on poimittu ajanjaksolta, joka ulottuu 300-luvulta 1600-luvulle. Käännökset on tehty alkukielistä, joita on useampia. Tärkeimpiä lienevät sanskrit, tamil ja hindi. Kirjan alun johdanto-osassa Hämeen-Anttila kertoo vanhasta intialaisesta runoudesta.

Runot on esitetty viidessä erillisessä, runojen syntyajan ja runoilijoitten asuinpaikan perusteella toisistaan erottuvassa osiossa. Hämeen-Anttila selostaa johdannossa myös tyylillisiä eroja ja runokäsityksen kehitystä, mistä en ihmeempiä kerennyt kahdessa päivässä tajuta. Kirjan lopussa on lisäksi useimmista runoista runokohtaisia, lukemista helpottavia taustatietoja, kuten käytettyjen vertauskuvien selityksiä.

Itse runot eivät ole erityisen vaikeita ymmärtää. Ne saa luettua melko nopsasti, sillä aihe on siitä kaikkein mielenkiintoisimmasta päästä. Rakkaus, varsinkin eroottinen rakkaus kiehtoo useimpia ihmisiä. Hämeen-Anttilan mukaan uskonto ei Intiassa ole pahasti rajoittanut seksin harjoittamista vaan jopa kehottanut siihen. Ehkäpä sen seurauksena nämä runot antavat intialaisesta elämänmenosta aika paritteluhakuisen kuvan. Usein toistuva aihe runoissa ovat yölliset tapaamiset, joissa on kyse avioliiton ulkopuolisesta suhteesta. Tästä esimerkkinä seuraava pikku katkelma Jayadevan, 1100-luvun sanskrit-kielisen runoilijan runosta ”Krishna odottaa Râdhâta”:

Riisu äänekkäät nilkkarenkaasi:

ne kavaltavat lemmen aikeet.

Kulje metsikön varjojen kautta

ja kiedo yllesi yön musta vaate.

Hän odottaa, kukkaseppele päässään;

käy Jamunân rannalla tuuli.

Runot kertovat tyylikkäällä tavalla lemmenseikkailuista ja toisinaan myös pitkäaikaisen parisuhteen vaiheista. Aiheet painottuvat nuorten ihmisten rakkauselämän alkutaipaleelle. Koskettavin runoista, Shîlâbhattârikâ-nimisen naisrunoilijan sanoilla ”On kuutamoita” alkava runo kertoo naimisissa olevan naisen kaipuusta nuoruuteen ja lemmentuokioihin tulevan puolisonsa kanssa. Runosta rakentuu oivallinen tuokiokuva, jossa runon kertojan nykyhetken tunnot resonoivat kauniisti menneisyyden kanssa. Tämä sama pyrkimys – kuvata pienen oivalluksen sisältävän hetken kautta kokonainen elämäntilanne – vaikuttaa olevan yhteistä kirjan runoille. Ja juuri se tekee niistä hienoa luettavaa.

Kirjassa on noin 200 sivua ja luin sitä kaksi päivää.

Ivan Barkov: Neidin leikkikalu

Venäläisen Ivan Barkovin (1732 – 1768) nimiin on langetettu eroottinen kirjoituskokoelma nimeltä Neidin leikkikalu (Девичья игрушка). Mukana on muittenkin tekstinikkareitten runoja ja muita tekstejä. Neidin leikkikalu ilmestyi suomenkielisenä vuonna 2012. Tekstit valitsi ja suomensi Mika Rassi. Hän laati myös kirjan alkusanat.

Alkusanoissa Rassi kertoo Ivan Barkovista ja teoksen taustoista. Barkov oli tieteilijä ja kirjailija Mihail Lomonosovin oppilas ja työskenteli hänen puhtaaksikirjoittajanaan. Hän teki käännöksiä ja kirjoitti jopa lyhyen Venäjän historian. Neidin leikkikalu sen sijaan pysyi pitkään julkaisemattomana tekstikokoelmana. Se julkaistiin Venäjälläkin ensimmäisen kerran vasta vuonna 1992.

Neidin leikkikalu on rivojen kirjoitusten kokoelma 1700-luvulta. Sekä suomentajan alkusanoissa että kirjan ensimmäisessä tekstissä kirjoitusten aihepiirin luonnehditaan keskittyvän kolmeen asiaan: pillu, kulli ja nussiminen. Mukana on muutama suorasanainen teksti, jotka vaikuttavat kirjeiltä, runomuotoinen näytelmä, runomuotoisia arvoituksia ja muuta lyyrillisempää tekstiä. Runojen perusteella minulle syntyy vaikutelma kuin tekstejä olisi luettu viihdykkeeksi iloisessa herraseurassa. Näkökulma tuntuu vahvasti miehiseltä.

Minulle yllätyksenä tuli se, miten paljon teksteissä viitataan kreikkalais-roomalaiseen antiikin mytologiaan. Tärkeänä hahmona monessa runossa mainitaan kreikkalainen jumalhahmo Priapos, jolla veistoksissa ja maalauksissa on karrikoidun suuri, jäykistynyt siitin. Muita yhtä tärkeitä tai tärkeämpiä hahmoja ovat personifioidut kulli ja pillu, jotka runoissa esittävät omia muistojaan ja toiveitaan ja seikkailevat itsenäisinä olentoina.

Ovatko nämä runot sitten mielenkiintoisia? Suoraan sanottuna kirjan alkupuoli oli minulle jonkin sortin pettymys. Tai ehkä se oli järkytys? Olin kai odottanut jotain muuta. Suoraviivainen reikäpeli tuntui puuduttavan yläpäätä ja jättävän alapääni rauhaan. Kuitenkin kirjan asetelmassa jokin sai miettimään runojen merkitystä. Piileekö jotain sittenkin sen kaiken näennäisen pelkistämisen taustalla? Kertovatko nämä runot suoraan sen minkä korkeakirjallisuus esittää peitellysti? Voisiko sivistys olla osittain pelkkää naamiointia ja keekoilua lavasteissa? Puolen välin jälkeen kirjan tyyli kai alkoi upota minuun paremmin. Ainakin loppupuolelta löytyy taidokkaampia ja puhuttelevampia runoja. Myös viikko läheni loppuaan kirjan mukana. Parhaiten runot naurattivat perjantai-iltapäivänä kotiin päin matkatessa.

Kirjan suomentamisessa on varmasti ollut melkoinen urakka. Rassi on halunnut säilyttää runot ainakin jollain tavoin loppusoinnullisina ja mittaakin on pidetty yllä mahdollisuuksien mukaan. Teoksen sivumäärä, 235 sivua, kertoo, että runonikkari on joutunut kovaan paikkaan koodausvaiheessa. Jopa niin kovaan etteivät säkeet aina soi eivätkä pidä vettä. Tästä johtuen mitta ei aina ilahduta ketjukolaajan sofistikoitunutta runokorvaa. Sormet syyhyävät joissain paikoin halusta auttaa kääntäjää. Yleensä kirjakieliseen suomennokseen eivät mielestäni karjalaisvaikutteiset murresanat sovellu vaikka ymmärränkin niitten käytön loppusointuja haettaessa. Silti myönnän kernaasti, että käännöksistä löytyy myös meheviä onnistumisia. Rassin aktiivinen sanavarasto on huomattavasti omaani laajempi ja tuottaa maukkaita elämyksiä lukijalle.

Luin kirjaa työmatkoilla ja lounastauoilla sekä loput äsken kotona. Aikaa lukemiseen meni viikko, sivuja selityksineen 249.

Eroottinen lokakuu

Lokakuussa loka lentää. Erotiikka sen sijaan lämmittää. Vai lämmittääkö? Onko erotiikkakin lokaista? Ajattelin ottaa siitä selvää lukemalla kuusi (ruotsiksi ”sex”) eroottista kirjaa. Ja jos sen jälkeen olen vielä voimissani, luen bonuksena yhden kirjan lisää. Valitsemani kirjat ovat seuraavat:

Ivan Barkov: Neidin leikkikalu 253 sivua

Virpi Hämeen-Anttila (toim. + suom.): Jasmiiniyöt 203 sivua

Jenny Everleigh: Salaiset päiväkirjat 229 sivua

Henry Miller: Hiljaiseloa Clichyssä 119 sivua

Runon Eros: valikoima eroottisia runoja 138 sivua

Alberto Moravia: Eroottisia tarinoita 231 sivua

extrana voisi kokeilla:

Pentti Holappa: Kaksi kirjailijaa 233 sivua