Seamus Heaney: Ukkosvaloa

Lukaisin irlantilaisen Seamus Heaneyn (s. 1939) runoista koostetun käännöskokoelman Ukkosvaloa. Ukkosvaloa sisältää runoja vuosina 1966 – 1996 julkaistuista kokoelmista ja se ilmestyi vuonna 1997 Jyrki Vainosen suomentamana. Seamus Heaneylle myönnettiin vuonna 1995 Nobelin kirjallisuuspalkinto.

Ensivaikutelmana runoista ei nouse esiin mitään erityisen hilpeää irlantilaista lurittelua. Tunnelmaa tuntuu sävyttävän samantapainen keskivaikea masennus kuin Joycen Dublinilaisia-kokoelman novelleja. Ensimmäisen lukukerran myötä ajattelin, että jos omistaisin tämän kirjan, voisin ilahtua sen kauniista kansista. Kansikuvana on kelta-mustaa sammakonkutua. Kostean kudun heijastuksista on erottavinaan kuvaajan, ainakin ympäröivän metsikön latvukset näkyvät.

Runot etenevät aikajärjestyksessä, kokoelmittain. Vaikka liike on verkkaista, jähmeää, Heaney myös kertoo ymmärrettävällä tavalla. Runoissa tapahtuu asioita. Ensivaikutelma on etteivät asiat ole niin erityisen innostavia, mutta kokoelman kattaman laajan aikajakson myötä merkitykset nousevat esiin. Ensimmäisen runon aiheena on sammakonkutu. Nuori luonnontarkkailija ottaa kutua purkkiin ja jättää sen hautumaan lämpimään, katsellakseen kun nuijapäät ilmestyvät. Lopulta kurnuttavat sammakot saavat poikasen pelästymään.

Seuraavasta kokoelmasta löytyy myös mielenkiintoinen, etten sanoisi varhaiskypsä runo nimeltä Gallaruksen kappelissa. Tämän runon myötä pilkistää selkeästi esiin runoilijan suhde Korkeampaan voimaan. Runossa Jumala nauraa lempeästi ihmisille, jotka etsivät häntä kivimuurien suojissa – niin ainakin minä sen luen. Runon loppu sopii hyvin näytteeksi Heaneyn runojen harvoista ilonpilkahduksista:

Siellä valettuina kuin sankarit hautakumpuun,

he etsivät itseään Valtiaansa silmästä

oman hengityksensä mustan painon alla.

Kuinka hän hymyilikään heille kun he tulivat ulos,

meri suitsutusastiana, liekkinään ruoho.

Hengellisyys ei yleensä ole lukemissani Heaneyn runoissa etualalla, sen voi nähdä heijastuksena kuin puunlatvukset sammakonkudussa. Muista uskomuksista voi lukea kirjan lopussa olevasta selitysosiosta. Siellä mainitaan orapihlajan olleen irlantilaisille pyhä pensas, joka entisaikaan piti jättää vaikka keskelle peltoa, jos se sinne sattui kasvamaan. Orapihlaja kuulemma oli keijujen asuinpaikka ja mikäli se hävitettäisiin, seuraisi keijujen kosto. Uskomusten lisäksi runojen maisemaa ja aineistoa on historia, niin Irlannin historia kuin runoilijan oman suvun historia.

Kokoelman viimeisessä runossa luetaan toista runoa, joka kertoo lähteestä. Viimeisen säkeen lausuu sokea naapurin täti. Hän näkee lähteen pohjalla taivaan.

Luin runoja näin ensialkuun viikon verran työmatkoilla linja-autossa ja vähän loppupuolelta kotona lauantaiaamuna.