Aili Simojoki: Missä laevat huuteloo...

Kuopiolainen Aili Simojoki (1913 – 1998) kirjoitti vuonna 1985 julkaistun muisteloteoksen Missä laevat huuteloo... Kirja kuvaa Kuopion kaupungin elämänmenoa kirkkoherran tyttären näkökulmasta.

Simojoen kirjan on jäsentely on selkeä ja silti juttu etenee mukavan leppoisasti. Mitään suuria skuuppeja ei ulkopaikkakuntalainen tekstistä löydä. Kuopionniemeä kierretään ympäri lähtien liikkeelle eteläisen Kallaveden laivoilta ja päätyen Puijonsarven nenään, missä laevat huuteloo: ”Kuopijoo! Kuopijoo!” Tai ainakin huutelivat niihin vanhoihin, hyviin aikoihin, joista kirjassa kerrotaan.

Sisäpiiriläinen vaikutelma tuntuu paitsi paikallisuudessa, myös niissä henkilöissä, joita kuvataan. Oman perheen lisäksi Simojoki muistelee Kuopion seudun pappeja, lääkäreitä, liikemiehiä ja opettajia. Toisinaan lapsuuden leikkikaverina voi sentään olla kommunistin tytär ja körttikansa tekee vaikutuksen kertojaan, joka itsekin turvaa Jumalaan. Toiminta vanhainkodissa ja sotilaskotisisarena tulevat myös esiin. Pääasiassa henkilöitä muistellaan hyväntahtoisen humoristisesti, pienten anekdoottien kautta. Näistä voimakkaimman vaikutuksen minuun teki Simojoen muistikuva Leppävirran kirkkoherran Pekka Karhun pitämästä saarnasta:

”Kahtokee noeta koevuja, jotka tuolla huojuuvat, ja kuvitelkee että ne ovat palamupuita ja työ nyt ootta Jerusalemissa – – –

kun työ rukkoiletta niin taevaassa pirahtaa puhelin ja Jumala sannoo enkeleille: mänkee työ vastoomaan. Ja sitten soap immeinen puhua asiasa ja enkel kertoo Jumalalle ja se sitten kyllä hoetaa asian.”

Ennen kaikkea minulle kirjan mielenkiintoisin anti oli kuvaus Kuopiosta, joka vielä sotien jälkeenkin oli pikkukaupunki. Lukiessani minulle vahvistui näkemys siitä, että nykyään, kun asukkaita on reilut satatuhatta, Kuopio ei ole enää pikkukaupunki. Eivät tunne kuopiolaiset toisiaan kuten tuohon aikaan. Toisaalta oli myös erikoista miten Simojoki kuvaa jopa nykyisen Puijonlaakson alueen tuntuneen ennen sotia kovin kaukaiselta paikalta kaupungin keskustaan nähden. Välimatkaa on pari-kolme kilometriä. Itse kuljin tuota matkaa kävellen päivittäin useamman vuoden ajan koulua käydessäni.

Oli sitä paitsi jännä lukea Puijonlaakson historiasta. En tiennyt mikä oli ”mallitalo”, jonka mukaan on edelleen nimetty tie, josta pääsee Puijonlaaksoon Niiralan suunnasta. Kuulemma paikalle oli rakennettu vuoden 1906 maatalousnäyttelyn näyttelykohteeksi talo. Talo oli olemassa vielä 1950-luvulla, mutta 1970-luvulla Puijonlaaksoon muuttaneena minä en tiennyt siitä mitään. Niin nopeasti asiat siirtyvät historian havinaksi! Nykyään Puijonlaakso on erittäin kaunis ja viihtyisä kerrostalolähiö, jonka maisemallisina koruina ovat Puijon vaara ja Sammakkolampi.

Osaksi johtuen kirjan nimestä ja jakson sijoittumisesta kirjan alkuun, jäävät kiehtovimpana mieleeni eteläisen Kallaveden risteilyalukset. Simojoen kuvaus laivamatkoista perheen kesäasunnolle Vehmersalmelle säteilee romanttista hehkua. Hän myöntää reilusti maksaneensa aina markan ylimääräistä saadakseen matkustaa yläkannella. Kukapa niin ei tekisi, jos se vain olisi mahdollista.

Kirjassa on 136 sivua ja lueskelin sitä kolmen päivän ajan.