Silta – Suomalaisten siirtolaisten elämää Ruotsissa

Saara Kettusen toimittama teos Silta – Suomalaisten siirtolaisten elämää Ruotsissa on useamman kertojan kuvaus Ruotsissa sijaitsevan Skövden seurakunnan suomenkielisen väen elämästä ja heidän toiminnastaan suomenkielisen seurakuntatyön puolesta. Kirja julkaistiin vuonna 2013.

Skövde on 36 000 asukkaan paikkakunta eteläisessä Ruotsissa. Skövden seurakunta kuuluu Skaran hiippakuntaan, joka sijaitsee Vänern ja Vättern järvien välisellä alueella. Skaran hiippakunnassa arvioidaan elävän noin 30 000 suomenkielistä, Skövdessä kolmisen tuhatta. Skövden merkittävänä työllistäjänä toimivat Volvon tehtaat. Kirjassa sisältää niukkoja kuvauksia työstä Ruotsissa, erään naisen ura Volvolla on käsittänyt mm. parikymmentä vuotta keinuvipujen valmistusta. Monet kertovat kuluttavasta työstä tehtaassa.

Silta sisältää uskovien suomalaisten maahanmuuttajien tosia tai fiktiivisiä elämäntarinoita, joista monet on kertojien puolesta kirjoittanut Saara Kettunen. Kerrontatapa merkitsee lukijalle siinä missä kerrottavakin, joten olisin toivonut useampien kertoneen tarinansa oman tekstin kautta. Tiivis ja lyhyt teksti saattaa kertoa omalla karuudellaan jotakin, mikä toisen kertomana katoaa. Jotkut ovat osallistuneet runolla. Saara Kettuselta mukana on laulujakin. Muitten seurakuntalaisten lisäksi kertojina ovat omilla teksteillään seurakunnan työntekijät pastori Tapio Syrjätie, hänen vaimonsa Outi Syrjätie sekä Saara Kettusen puoliso kanttori-diakoni Reijo Kettunen. Kertojakunta ei ole kovin laaja, äänessä ovat lähinnä seurakunnan suomalaiset aktiivit. Nuoret kertovat aktiotoiminnastaan ja pantomiimiryhmänsä esiintymisistä maailmalla. Inkeriläispastori Oskari Björklund kertoo vaarallisesta matkasta, jonka inkeriläiset tekivät sotien jälkeen pienveneellä Pohjanlahden yli Ruotsiin. Hauskana yksityiskohtana Outi Syrjätie muistaa, miten vierailulla suomalaisten vankien luona hänen miehensä oli viisaasti jättänyt tervehdyspuheestaan pois vakiolausahduksen:

”On mukavaa, kun teitä suomalaisia on niin suuri joukko koolla täällä.”

Minä olin erityisen kiinnostunut maahanmuuttajien kotiutumisen kuvauksista. Jonkin verran teksteissä on kiiltokuvamaisuutta, mutta paikoitellen rosoiset reunatkin pääsevät pilkistämään esiin. Tapio Syrjätie kertoo Skövden seurakunnan suomalaisten omaksumasta asenteesta, jonka esikuvana on toiminut Apostolien tekojen toisen luvun lopussa mainitut peruspilarit: Jumalan sana, keskinäinen yhteys, ehtoollisyhteys ja rukous. Rukoilemisen merkitystä korostavat monet kirjoittajat. Vaikka suomalaisten ryhmä pitääkin yhteyttä keskenään, toteaa Syrjätie tekstissään:

Missä kaksi tai kolme suomalaista on koolla, siellä on iso riita heidän keskellään.

Reijo Kettunen kertoo suomalaisten maahanmuuttajien yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta seuraavasti:

Ei uskalleta edes ulos lähteä, kun ruotsalainen naapuri voi tulla portaikossa vastaan ja alkaa puhumaan ruotsia. Kiusallista! ”Naapuri pitää ylpeänä, kun en vastaa”, tilitti eräs vanhus. ”Täällä me sisällä vaimon kanssa vietämme aikaa, ei televisiokaan kiinnosta, kun sielläkin puhutaan vain ruotsia”, valitti toinen.

Syrjätie kertoo Ruotsin kirkon nihkeydestä palkata suomenkielistä henkilökuntaa. Aluksi oli palkattu ainoastaan pappi. Suomenkielisten vaatimuksiin oli vastattu tekemällä selvityksiä, jotka eivät johtaneet mihinkään. Vähän kerrassaan edistystä sitten alkoi tapahtua. Tänä päivänä Skövden seurakunnan nettisivuilla kerrotaan suomenkielisestä toiminnasta suomeksi. Ruotsissa tuli vuonna 2000 voimaan vähemmistölaki, joka takaa viiteen vähemmistöön kuuluville oikeuden saada alueellisesti tiettyjä palveluja omalla äidinkielellään. Suomenkielisten lisäksi laissa mainittuja vähemmistöjä ovat meänkieliset, saamenkieliset, jiddishinkieliset ja romaanien kieltä puhuvat.

Pelkkää puoliensa pitämistä ja ankaraa uurastusta suomenkielisten elämä Skövdessä ei kirjan mukaan silti ole. Anneli Heikka kertoo jouluista, joita hän on saanut viettää miniöittensä perheitten seurassa ruotsalaisia jouluherkkuja maistellen. Useampi kertoja korostaa suomalaisen kahvin ja kotoisen pullan maistuneen kirkonmenojen jälkeen.

Kirjassa on 288 sivua ja sen lukemiseen minulta kulahti puolitoista viikkoa.