Juha Mannerkorpi: Sudenkorento

Juha Mannerkorpi (1915 – 1980) kirjoitti vuonna 1970 julkaistun fiktiivisen teoksen Sudenkorento, alaotsikoltaan erään Pakaraisen esittävät seikkailut.

Sudenkorentoa voisin tässä luonnehtia vaikkapa Mannerkorven alter egon, Kaaleppi Pakaraisen, autofiktioksi. Kaaleppi, Kaappeli, Kaapeli Pakarainen, Pakarahinen, Pakrahainen jne. (muunnelmia kirjassa piisaa) muistelee elämäänsä epämääräisessä järjestyksessä ja vaihtelevilla kerrontatavoilla ja -tyyleillä. Kirja alkaa runolla von Münchhausen ja loppuu Satu n:o 2:een. Mitä siinä välissä sattuu, jää osaksi lukijan pääteltäväksi. Selväksi kuitenkin käyvät eräät tietyt Kaalepin elämän perusväittämät, joista osa saattaa olla ihan tottakin. Kirja on pääosin proosatekstiä, joissain kohdin tajunnanvirtaa, ei silti yleensä nonsenseä. Mannerkorven kirjoitusten toistuvat perusteemat ja huomion kohteet ovat mukana myös tässä teoksessa.

Kun olen tänä kesänä lukenut jo neljä Mannerkorven tekstiä, eli hänen runojensa valikoiman, libreton oopperaan Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet, päiväkirjan (oli fiktiivinen tai ei) Päivänsinet ja nyt tämän Sudenkorennon ja kun tämän lisäksi olen kuunnellut muinoin hänen kuunnelmansa Kuikka käskee lähtemään, Isot lapset leikkii ja Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet, rohkenen tähän luetella aakkosjärjestyksessä eräitä teemoja, jotka näissä teoksissa usein esiintyvät: hukkuminen, kuolema, luonto, lääkärit, muistot, parisuhde, sienet, sokeritauti, unet, varpaat. Tietenkin jokaisessa teoksessa on omat erityispiirteensä, Sudenkorennossa jatkosodan lopulla on osuutensa tapahtumiin, kuten tietysti myös kuunnelmassa Kuikka käskee lähtemään, joka rakentuu samojen henkilöhahmojen, Kaapelin ja Dooroon oleskeluun Karjalassa, ehkä Kannaksella ja heidän evakkomatkaansa. Kaikissa teksteissä viitataan muihin taideteoksiin, Sudenkorennon motto on Aaro Hellaakosken runosta Hukkuva minä, toista Hellaakosken runoa siteerataan myöhemmin. Raamattuun ja virsiin viittauksia löytyy tavan takaa. Sudenkorennon kerronta hyppelee Kaapelin ja Dooroon tarinan yli, Kaalepin seuraavaan avioliittoon ja yhteiseloon Sinisen Kukkaismenninkäisvaimon kanssa.

Mannerkorven kirjoitustyylistä pieni näyte, jossa Kaaleppi on yrittänyt usuttaa itsensä näkemään yöllä unia kuukunanmunista, pienistä valkeista sienistä, jotka vanhetessaan mustuvat (kuin varpaat) ja puhjetessaan pölähtävät mustia itiöitä ympäriinsä:

Unia munia maamunia pirunmunia kuukunanmunia. Käsnätuhkelot. Maamuna makkula, taivaan takkula, mihin minä isken, siihen tulee paise. Kuulkaapas lapset, Pekka Maija Liisa, ja Kaaleppi, et saa Kaaleppi tuprutella tuolla tavalla päin silmiä, etkö sinä tiedä että siitä voi tulla sokeaksi. Kumma ettei tullut. Taikka mistä sen tiesi. Hänhän olikin, melkein. Ehkä itiöpöly vaikutti vasta vuosikymmenien kuluttua.

Tämä kohta sisältyy myös kuunnelmaan Isot lapset leikkii. Samassa yhteydessä Kaaleppi makustelee sienten nimiä, käsittelyn kohteena mm. sienet tupasmalikka, suomuorakas ja musta torvisieni. Omalaatuisia jupatuksia kirjassa edustavat tarkoituksellisen yksityiskohtainen kuvaus tylsästä vierailusta kanavalla ja sitä seuraava kuvaus värinauhan asentamisesta kirjoituskoneeseen, missä kirjoituskonekin saa suunvuoron. En voi sanoa läheskään kaikilta osin pitäneeni kirjan sirpaleisesta kerronnasta, sen sijaan kuunnelmissa asiat esitetään selkeästi, mutta runollisen kauniisti.

Kirjassa on 232 sivua ja luin sen muutamassa päivässä.