Antti Jalava: Asfalttikukka

Antti Jalava (s. 1949) on ruotsalainen/ruotsinsuomalainen kirjailija, joka kirjoittaa ruotsin kielellä. Vuonna 1980 julkaistiin hänen romaaninsa Asfaltblomman. Sen suomensi vuonna 1981 Pentti Saarikoski nimellä Asfalttikukka. Antti Jalavan tuotantoon olin tutustunut viime syksynä lukemalla hänen lyhyen kertomuksensa kirjasta Kotimaani oli Suomi. Jalava kirjoittaa siinä nuorena Suomesta Ruotsiin perheensä mukana muuttaneesta pojasta, jonka koulunkäyntiä Ruotsissa leimasivat alistaminen, pahoinpitelyt ja syrjäytyminen. Sama teema toistuu vahvana myös Asfalttikukassa.

Sotien jälkeen elinkeinorakenne Suomessa muuttui, maaseudun pientilat eivät enää elättäneet ihmisiä eivätkä kaupungit tarjonneet kaikille maaltamuutajille riittävästi työtä ja kohtuuhintaisia asuntoja. Paljon väkeä muutti Ruotsiin hankehommiin. Kirjassa mainitaan Suomen valtion ”passiivisesti yllyttäneen” Ruotsiin muuttoa. Toisaalla Asfalttikukassa Suomen presidentti tuumaa, ettei Suomella ole varaa menettää niin paljon nuoria ihmisiä.(Tänään muuten Ylen nettisivuilla kerrotaan norjalaisten kaipaavan ”skandinaavinkielistä” hoitohenkilökuntaa Pohjoismaista.)

Ruotsiin muuttajien mukana seurasivat perheet. Lapset sijoitettiin tietenkin ruotsinkielisiin päiväkoteihin ja kouluihin, sillä muita vaihtoehtoja ei ollut. Umpiruotsalaisessa luokassa suomalaislapset eivät noin vain oppineet ruotsia, Jalavan todistuksen mukaan he eivät saattaneet oppia opettajien hienompaa ruotsin kieltä riittävästi missään vaiheessa. Tämä johti monien kohdalla siihen, että työelämässä he kykenivät vain yksinkertaisiin, suorittavan tason tehtäviin: tehtaisiin, siivoukseen tai aputöihin. Vanhemmat, jotka olivat tuoneet perheensä vauraampaan maahan, ettei lasten tarvitsisi elää samanlaista köyhää elämää kuin heidän osanaan oli ollut Suomessa, saivat huomata, että heidän lapsensa luisuivat samaan osaan Ruotsissa. Tämä on karkea yleistys, mutta lukemani kirjan osalta se pätee, luultavasti monilta kohdin muutenkin.

Asfalttikukka on rakkaustarina, jossa rakkaus on rivien välissä, sanaa ei osata lausua suomeksi eikä ruotsiksi. Se jää katseitten tasolle, eleisiin, joitten hellyys on kyseenalaista. Romaani alkaa Pirkon kirjoittamalla kirjeellä, jossa hän ilmoittaa jättävänsä Juhan ja palaavansa takaisin Suomeen. Itse päähenkilöt ovat suomen kielen kadottanut ja ruotsia vain pintapuolisesti taitava nuori Sirkka ja kirjan minäkertoja Erkki Kataja, joka – kuinka ollakaan – kirjoittaa ruotsiksi romaania, joka kertoo nuorena Suomesta Ruotsiin vanhempiensa mukana muuttaneesta Hannusta, joka ei ole oppinut riittävän hyvin ruotsia ja halveksii suomalaisia juuriaan.

Ehkä voimakkaampana kahden nuoren ihmisen välistä rakkautta nousee kirjassa esiin kaipuu omiin juuriin. Suomalaiset maahanmuuttajat ovat pudonneet kahden kulttuurin väliin eivätkä kuulu kumpaankaan. Sirkan äiti etsiin tukea uskostaan, Erkki taiteesta, kun taas Sirkka on liukumassa kaiken avun ulottumattomiin. Kirjassa mainitaan muutamia suomalaisia taideteoksia, pääasiassa kirjoja. Viittaukset taiteeseen on mielestäni aika hyvin valittu, siinä missä Sirkka yrittää epätoivoisesti tavoitella isäänsä Seitsemästä veljeksestä (mahdoton tehtävä jo Kiven kielen perusteella!), katselee ruotsinsuomalaisuuteen vahvasti kiinnittyvä Erkki uudehkoa ruotsalaista elokuvaa.

Kirjassa on 263 sivua ja lueksin sitä viikon, pääosa meni nyt viikonloppuna.