Powered By Blogger

perjantai 14. elokuuta 2015

Richard Wagner: Nibelungin sormus

Richard Wagnerin (1813 – 1883) Nibelungin sormus (Der Ring des Nibelungen) koostuu neljästä oopperasta, jotka ovat esitysjärjestyksessä Reininkulta (Das Rheingold), Valkyyria (Die Walküre), Siegfried ja Jumalten tuho (Götterdämmerung). Kokonaiskesto on viitisentoista tuntia. Wagner on kuulemma kirjoittanut myös libreton. Wikipedian mukaan ensiesitys tapahtui Bayreuthissa vuosina 1869 – 1876 sitä mukaa kuin kukin ooppera valmistui.

Kun Sormus-sarja nyt esitettiin uusintana Ylen Teema-kanavalla New Yorkin Metropolitan oopperasta taltioituna versiona, päätin katsella ja kuunnella sen ihan yleissivistyksen kannalta. Poimin esityksestä ylös seuraavat biometriatiedot:

ohjaaja Robert Lepage
kapellimestari Fabio Luisi
Wotan, Bryn Terfel
Brünnhilde, Deborah Voigt
Siegfried, Jay Hunter Morris

Opperoissa on vaikka kuinka ja paljon muitakin hahmoja, mutta riittäkööt nuo. Esityskielenä oli saksa. Esityksessä eniten huomiota kiinnitti lavastus, jonka keskeisenä elementtinä toimivat valtavat palkit, joita liikuteltiin ylös ja alas ja valaistiin kohtauksiin sopivasti. Näyttelijät toisinaan kävelivät ja laskivat jopa peppumäkeä niitä palkkeja pitkin. En tässä ajatellut kumminkaan puhua erityisesti tästä esityksestä vaan itse Wagnerin oopperasarjasta.

En ole katsellut juuri muita oopperoita ennen tätä. Viime talvena taisi tulla Teemalta Kullervo-ooppera, joka oli minusta jotenkin parempi kuin tämä Wagner. Heinäkuussa luin pari oopperalibrettoa. Näistä Wagnerin oopperoista olin lukenut Leo Tolstoin kärttyisää tekstiä kirjasta Mitä on taide? Tolstoi esittää 17-sivuisessa motkottavassa tekstissään, että Wagnerin oopperat eivät ole hyvää taidetta. Hän on kirjoittanut kirjaansa myös kuusisivuisen lyhennelmän oopperasarjan tapahtumista.

Minusta ensimmäisen oopperan Reininkulta lopussa oli kiva kohta, kun vedenneidot kulkivat katsomosta poispäin ja lauloivat kolmen naisen kuorossa lauluaan: ”Rheingold! Rheingold! Reines Gold.” Heidän äänensä soivat kauniisti yhteen ja se että he kulkivat poispäin lisäsi jotain hienoa kaikua ääneen. Sitä paitsi laulun sanoista saattoi ainakin yrittää päätellä mistä koko oopperassa voisi olla kyse. Myöhemmin huomasin, ettei näin tainnut ollakaan.

Toisena vuorossa ollut Valkyyria sisälsi koko oopperasarjan hittikappaleen, jonka olen oppinut tuntemaan nimellä Valkyyrioitten ratsastus. Sävelmä on tuttu mm. elokuvasta Ilmestyskirja. Nyt. Brünnhilde siinä heti alkupuolella esittää hurjaa laulua, jossa toistuu hepoa kannustava huuto ”Hojotoho!” Ajattelin että olisikohan suomalainen ”hopotihoi” peräisin tästä huutelosta? Niin että olisi joku suomalainen hevosmies käväissyt oopperassa ja sen verran jäänyt mieleen. Väliajan jälkeen isompi valkyyriajoukkio esittää samaa sävelmää samoilla kannustuksilla terästettynä. Valkyyria-oopperassa on myös rakkaustarina, jossa päähahmoina ovat Siegmund ja Sieglinde. Se oli ehkä oopperan kaunein yksittäinen tarina, vaikka ei kaikilta osin ihan nätti homma ollutkaan, mutta Kullervo-oopperaan hyvin verrattavissa.

Siegfriediä, sarjan kolmatta oopperaa on Tolstoi kirjassaan kuvaillut lasten satunäytelmän veroiseksi. Kovin paljoa en oopperasta irti saanut. Nukahdin siinä kohti, kun pääjumala Wotan on kääpiö Mimen juttusilla ja esittää hänelle jotain juonikkaita kysymyksiä. Kolmannen kysymyksen kerkesin herättyäni kuulla, mutta en muista siitä mitään. Tässä oopperassa ei ollut erityisesti mieleen jääviä lauluja. Sen sijaan oopperan alkumusiikissa (en tiedä pitäisikö sitä kutsua alkusoitoksi) on tuttu pahaenteinen sävel, jota joskus käytetään elokuvissa ja tv-ohjelmissa.

Sarjan päätösooppera Jumalten tuho antoi odottaa jotain kaunista laulua ryöpsähtävän ilmoille tällaisen passailun päätteeksi, mutta niinpä vain sain odotella turhaan. Olen siinä mielessä Tolstoin kanssa samaa mieltä, että lupaavan kuuloiset teeman kehittelyt musiikissa lopahtavat alkuunsa. En yhtään ymmärtänyt miksi. Ajattelin, että tämä Wagner yrittää vain pitkittää peliä mahdollisimman kauan, mutta kun ei lopussakaan musiikki räjähdä soimaan kauniisti ja pitkään, niin en saata ymmärtää mitä ihmettä säveltäjä on hakenut. Tarina sinänsä ei tunnu erityisen kiinnostavalta. Laitoin välillä pyykkiä kuivumaan ja nautin välipalaa. Parasta Jumalten tuhossa oli vedenneitojen yhteislaulu. Sitä olisin kuunnellut vaikka enemmänkin. Vedenneitoja oli myös aika kiva katsella.

Nytpä on Sormus-sarjat katseltu ja kuunneltu. En tosiaankaan tullut hullua hurskaammaksi. Tolstoikin on huolissaan vanhasta työmiehestä, lukutaitoisesta, uskovasta tuttavastaan. Kirjailijakreivi miettii mitä kansanmies ajattelisi, jos tietäisi millaisella tyhjällä hoilotuksella varakkaat ihmiset aikansa täyttävät. Voisipa joku supattaa Tolstoille, että kansansivistyksessä on se hyvä puoli, että sittenpähän kansa voi vaikka nauraa partaansa sille sivistykselle, jos sivistys tuntuu sen naurun ansaitsevan.

On se silti ihan mahdollista, että joku vaikka pitääkin tällaisesta lauletusta teatterista! Nykyopperat taitavat olla lähinnä sellaisia, ilman mitään hittisävelmiä toimimaan tarkoitettuja esityksiä. Minusta oopperassa olisi hyvä olla jotain mieleenpainuvaa musiikkia. Mutta ei tarvitse minun takia ruveta sellaista säveltämään, sillä en taida lukeutua kohderymään. Mihinkään kohderyhmään.

6 kommenttia:

  1. Kuulostaa siltä että italialaisen oopperan aaria-resitatiivi-aaria-tyyli sopisi paremmin....
    En ole Sormusta nähnyt enkä kuullut, pari muuta Wagneria kyllä eikä hän niiden perusteella minun suosikkeihini ole noussut...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin kyllä italialaisessa ja Mozartin oopperoissa on kauniita sävelmiä. Tosin en aina tykkää niistä laulettuina. Esimerkiksi se puhkikulutettu Nessun dorma on instrumentaaliversiona parempi. Toisaalta tykkäsin siitä Kullervo-oopperasta vaikka en muista siitä laulun laulua. Ehkä tässäkin on se less is more? Ei kestänyt Kullervo viittätoista tuntia. Vaikka en minä näitä Wagnereitakaan samana päivänä naatiskellut, taisi mennä pari kolme viikkoa.

      Ja Tolstoin kritiikki kohdistui erityisesti siihen, että kaksi taiteenlajia: laulu ja runo, on tällä tavalla yhdistetty niin että kumpikin on mukana yhtä tärkeänä. Hänen mielestään toisen pitäisi olla mukana palvelemassa toista, siis esim. tekstin palvella musiikkia. Jäi tekstissä mainitsematta.

      Poista
    2. Oletpa ottanut mainion urakan suoritettavaksi! Wagner jakaa mielipiteitä kuin mämmin syönti. Wagnerin tekstit ovat kyllä varsinaista sylttyä, mutta tämän puutteen korvaa monin verroin musiikki. Itselleni Wagner-ilta on kokonaisvaltainen tapahtuma, mihin pitää heittäytyä ja velloa sitten Wagner-aalloilla loppuun saakka. Yleensä lopussa seisoo kiitos: puhdistautuminen tragedian kautta. Vaikka Wagnerin oopperoissa on varsin pakanallista menoa, koen itse ne usein hyvin uskonnollisina teoksina, jotka vievät ihmisen peruskysymysten äärelle.

      Poista
    3. Minulta jäi kyllä jotain ymmärtämättä sen musiikin suhteen. Olen jokseenkin samoilla linjoilla Tolstoin kanssa sen suhteen, että en honannut miksi lupaavan tuntuisia teemoja ei lähdetty kehittämään eteenpäin tai annettu niitten kunkin puhjeta kukkaansa edes kerran oopperasarjan aikana.

      Mutta kuten tuossa näköjään kirjoitukseni lopussa olen jo todennutkin, on ihan mahdollista, että joku tykkää Wagnerista ja eihän se ole minulta mitenkään pois. Uskonnollisia elämyksiä en näitten oopperoitten yhteydessä kokenut. Reininkullan osalta uskaltauduin odottamaan, että kyseessä olisi luonnonsuojelullinen teos, mutta jouduin tältäkin osin pettymään. Tässä sivistyksessä oli minulle se helpottava puoli, ettei enää tarvitse näitä kuunnella eikä katsella. Kaikenlaista taidetta näkyy jo televisiosta tulvivan huomattavasti enemmän kuin minun on mahdollista ottaa vastaan.

      Poista
    4. En malta vielä olla tuputtamatta Wagneria. Tolstoita ei kannata näissä asioissa kuunnella, vaikka tuo estetiikkateos muuten onkin mielenkiintoinen. Wagner on minulle ensimmäinen moderni säveltäjä ja se kukkaan puhkeaminen tapahtuu yleensä vasta oopperan päätyttyä. Iso johtoteema ja pienemmät sivuteemat risteilevät samanaikaisesti sävelkudoksessa, ja kuulija voi antautua milloin minkin virran vietäväksi. Minulle Wagner avautui Tristanin ja Isolden avulla. Jätän nyt kuitenkin tämän käännyttämisen tähän.

      Poista
    5. Ymmärsin siitä Tolstoin kuvauksesta nuo johtoteemat sun muut ja olisin kuule mieluusti antautunut virran vietäväksi, mutta kun ne virrat kuivahtelivat heti alkuunsa! Odotin tosiaan, että viimeisessä oopperassa padot murtuvat ja teemat pääsevät esiin koko kukkeudessaan, mutta siinä viimeisessäkin sitten esiteltiin uusia hahmoja, jotka kylläkin tarinan kannalta sopivat mukaan, mutta toivat vain musiikkiin lisää omia teemojaan ja siten hajottivat sitä entisestään. Eikä lopussakaan sitten ollut mitään teemojen pauhua vaan samaa vellontaa kuin siihenkin asti oli kuultu niitä Valkyyrioita lukuunottamatta. Minulla oopperoitten päätyttyä puhkesi jonkinmoinen riemu siitä, että se loppu nyt.

      Kiitos kuitenkin käännytysyrityksestä!

      Poista