Richard Wagner: Nibelungin sormus

Richard Wagnerin (1813 – 1883) Nibelungin sormus (Der Ring des Nibelungen) koostuu neljästä oopperasta, jotka ovat esitysjärjestyksessä Reininkulta (Das Rheingold), Valkyyria (Die Walküre), Siegfried ja Jumalten tuho (Götterdämmerung). Kokonaiskesto on viitisentoista tuntia. Wagner on kuulemma kirjoittanut myös libreton. Wikipedian mukaan ensiesitys tapahtui Bayreuthissa vuosina 1869 – 1876 sitä mukaa kuin kukin ooppera valmistui.

Kun Sormus-sarja nyt esitettiin uusintana Ylen Teema-kanavalla New Yorkin Metropolitan oopperasta taltioituna versiona, päätin katsella ja kuunnella sen ihan yleissivistyksen kannalta. Poimin esityksestä ylös seuraavat biometriatiedot:

ohjaaja Robert Lepage

kapellimestari Fabio Luisi

Wotan, Bryn Terfel

Brünnhilde, Deborah Voigt

Siegfried, Jay Hunter Morris

Opperoissa on vaikka kuinka ja paljon muitakin hahmoja, mutta riittäkööt nuo. Esityskielenä oli saksa. Esityksessä eniten huomiota kiinnitti lavastus, jonka keskeisenä elementtinä toimivat valtavat palkit, joita liikuteltiin ylös ja alas ja valaistiin kohtauksiin sopivasti. Näyttelijät toisinaan kävelivät ja laskivat jopa peppumäkeä niitä palkkeja pitkin. En tässä ajatellut kumminkaan puhua erityisesti tästä esityksestä vaan itse Wagnerin oopperasarjasta.

En ole katsellut juuri muita oopperoita ennen tätä. Viime talvena taisi tulla Teemalta Kullervo-ooppera, joka oli minusta jotenkin parempi kuin tämä Wagner. Heinäkuussa luin pari oopperalibrettoa. Näistä Wagnerin oopperoista olin lukenut Leo Tolstoin kärttyisää tekstiä kirjasta Mitä on taide? Tolstoi esittää 17-sivuisessa motkottavassa tekstissään, että Wagnerin oopperat eivät ole hyvää taidetta. Hän on kirjoittanut kirjaansa myös kuusisivuisen lyhennelmän oopperasarjan tapahtumista.

Minusta ensimmäisen oopperan Reininkulta lopussa oli kiva kohta, kun vedenneidot kulkivat katsomosta poispäin ja lauloivat kolmen naisen kuorossa lauluaan: ”Rheingold! Rheingold! Reines Gold.” Heidän äänensä soivat kauniisti yhteen ja se että he kulkivat poispäin lisäsi jotain hienoa kaikua ääneen. Sitä paitsi laulun sanoista saattoi ainakin yrittää päätellä mistä koko oopperassa voisi olla kyse. Myöhemmin huomasin, ettei näin tainnut ollakaan.

Toisena vuorossa ollut Valkyyria sisälsi koko oopperasarjan hittikappaleen, jonka olen oppinut tuntemaan nimellä Valkyyrioitten ratsastus. Sävelmä on tuttu mm. elokuvasta Ilmestyskirja. Nyt. Brünnhilde siinä heti alkupuolella esittää hurjaa laulua, jossa toistuu hepoa kannustava huuto ”Hojotoho!” Ajattelin että olisikohan suomalainen ”hopotihoi” peräisin tästä huutelosta? Niin että olisi joku suomalainen hevosmies käväissyt oopperassa ja sen verran jäänyt mieleen. Väliajan jälkeen isompi valkyyriajoukkio esittää samaa sävelmää samoilla kannustuksilla terästettynä. Valkyyria-oopperassa on myös rakkaustarina, jossa päähahmoina ovat Siegmund ja Sieglinde. Se oli ehkä oopperan kaunein yksittäinen tarina, vaikka ei kaikilta osin ihan nätti homma ollutkaan, mutta Kullervo-oopperaan hyvin verrattavissa.

Siegfriediä, sarjan kolmatta oopperaa on Tolstoi kirjassaan kuvaillut lasten satunäytelmän veroiseksi. Kovin paljoa en oopperasta irti saanut. Nukahdin siinä kohti, kun pääjumala Wotan on kääpiö Mimen juttusilla ja esittää hänelle jotain juonikkaita kysymyksiä. Kolmannen kysymyksen kerkesin herättyäni kuulla, mutta en muista siitä mitään. Tässä oopperassa ei ollut erityisesti mieleen jääviä lauluja. Sen sijaan oopperan alkumusiikissa (en tiedä pitäisikö sitä kutsua alkusoitoksi) on tuttu pahaenteinen sävel, jota joskus käytetään elokuvissa ja tv-ohjelmissa.

Sarjan päätösooppera Jumalten tuho antoi odottaa jotain kaunista laulua ryöpsähtävän ilmoille tällaisen passailun päätteeksi, mutta niinpä vain sain odotella turhaan. Olen siinä mielessä Tolstoin kanssa samaa mieltä, että lupaavan kuuloiset teeman kehittelyt musiikissa lopahtavat alkuunsa. En yhtään ymmärtänyt miksi. Ajattelin, että tämä Wagner yrittää vain pitkittää peliä mahdollisimman kauan, mutta kun ei lopussakaan musiikki räjähdä soimaan kauniisti ja pitkään, niin en saata ymmärtää mitä ihmettä säveltäjä on hakenut. Tarina sinänsä ei tunnu erityisen kiinnostavalta. Laitoin välillä pyykkiä kuivumaan ja nautin välipalaa. Parasta Jumalten tuhossa oli vedenneitojen yhteislaulu. Sitä olisin kuunnellut vaikka enemmänkin. Vedenneitoja oli myös aika kiva katsella.

Nytpä on Sormus-sarjat katseltu ja kuunneltu. En tosiaankaan tullut hullua hurskaammaksi. Tolstoikin on huolissaan vanhasta työmiehestä, lukutaitoisesta, uskovasta tuttavastaan. Kirjailijakreivi miettii mitä kansanmies ajattelisi, jos tietäisi millaisella tyhjällä hoilotuksella varakkaat ihmiset aikansa täyttävät. Voisipa joku supattaa Tolstoille, että kansansivistyksessä on se hyvä puoli, että sittenpähän kansa voi vaikka nauraa partaansa sille sivistykselle, jos sivistys tuntuu sen naurun ansaitsevan.

On se silti ihan mahdollista, että joku vaikka pitääkin tällaisesta lauletusta teatterista! Nykyopperat taitavat olla lähinnä sellaisia, ilman mitään hittisävelmiä toimimaan tarkoitettuja esityksiä. Minusta oopperassa olisi hyvä olla jotain mieleenpainuvaa musiikkia. Mutta ei tarvitse minun takia ruveta sellaista säveltämään, sillä en taida lukeutua kohderymään. Mihinkään kohderyhmään.