Bohumil Hrabal: Tanssitunteja aikuisille ja edistyneille

Tšekkoslovakialainen Bohumil Hrabal (1914 – 1997) kirjoitti vuonna 1964 julkaistun teoksenTaneční hodiny pro starši a pokročilé. Vuonna 1966 ilmestyi Aarno Peromiehen tekemä suomennos nimeltä Tanssitunteja aikuisille ja edistyneille. Suomennoksen takakannessa teosta kuvaillaan laajaksi novelliksi.

Hrabalin Tanssituntien erityispiirre on se, että kirjan teksti ei varsinaisesti katkea lukuihin tai kappaleisiin, takakannessa kerrotaan tekstin koostuvan yhdestä ainoasta monikerroksisesta virkkeestä. Välimerkkejä on sentään käytetty ja tavallaan sanottava kyllä ajoittain katkeaa, mutta siitä siirrytään ilman sen kummempia yhdistelyjä puhumaan jostain muusta edelliseen ehkä jollain tapaa liittyvästä? Yhtymäkohtia edellä kerrottuun voi yrittää etsiä toistoista – kirjassa mainitaan kertojan lukukokemuksina Maailmankatsaus, Havliček ja herra Batistan kirja sukupuolisesta terveydenhoidosta. Karel Havlíček Borovsky näyttää wikipedian mukaan olleen tšekkiläinen, valtion jonkinasteiseen kotiarestiin sulkema kirjailija 1800-luvulla. Toinen muutamaan kertaan toistuva maininta koskee Euroopan renessanssin rakastamista. 1500-luvun kirjailijoista ainakin Rabelais käytti Pantagruel-tarinoissaan katkeamattomasti höpöttävää kertojaa. Näitä nimiä ei kumminkaan kirjassa mainita.

Tarinoijana kirjassa on vanhempi mieshenkilö, joka vaikuttaa kertovan elämänvaiheistaan nuorelle naishenkilölle. Aina niin tarkkaavainen kirjan takakansi on löytänyt kertojalle nimenkin, Pepin, minulta se nimi jäi huomaamatta. Wikipedia-artikkelissa kerrotaan Hrabalin omaksuneen herkeämättä noruvan jutustelutyylisen kerronnan Pepin-sedältään, https://fi.wikipedia.org/wiki/Bohumil_Hrabal. Joka tapauksessa kertoja on palvellut Itävallan armeijassa ja hänen sinne tänne polveilevat kertomuksensa ylipäätään sijoittuvat monin paikoin Itävallan aikaan. Itävalta nähdään tiukan komennon maana, jossa pidettiin huolta täsmällisestä sotilaskurista viimeiseen asti. Siitä huolimatta tai sen vuoksi juuri kertoja käyttäytyy tarinoissaan kuin sotamies Švejkin ja Don Juanin luistavasti toimiva yhdistelmä. Naimajuttuja riittää vaikka ihmeempiin rivouksiin ei langetakaan. Myös kirjoitusajankohdan olot mainitaan verrantona menneisiin aikoihin. Esimerkiksi äitinsä kertoja sanoo olleen stahanovilainen työn sankari kastellessaan uutterasti lanttupeltoaan ja menneinä aikoina on laulamalla ja juttuja kertomalla jouduttu hoitamaan se viihdyke, jonka nykyään tarjoavat televisio ja radio.

Laitan tähän näytteen tekstistä:

on minulla muisti! ja siitä on mieleni hyvä! tai: leipä tehtiin semmoisesta rukiista, jota oli pidetty ladoissa marraskuuhun saakka, kaikki ehti vielä imeytyä tähkäpäistä jyviin, vasta sen jälkeen puitiin, tuoksu leijaili kilometrien päähän, kun tätä jumalanlahjaa leivottiin, kuta vanhempaa sitä parempaa, sen takia keisarikin ajoi mieluummin landoovaunuissa kuin autossa, ja mieluiten hän joi viiniä, hänhän kuoli käymälässä, mutta Euroopan renessanssia hän osasi vaalia sen Schrattinsa kanssa, minä olin vartiomiehenä Meidlingissä ja näin keisarin, Katharina Schratt seisoi tikapuilla ja nyppi nuppineuloja ja keisari kurkisteli hänen hameidensa alle kuin Goethe, tikapuita pidellessään ja avustaessaan,

Kirjassa on 94 sivua, luin sen eilen, mutta en jaksanut illalla kirjoittaa tätä tekstiä, se jäi nyt krapulaiseen aamuun. Nyt olisi ollut parempi lukea neuvostolyriikkaa, mutta jospa senkin ehtii. Tämä kirja sopii itäblokin maitten kirjallisuus -haasteeseen kuin isä äidin selkään – tai ristinpuu Kristuksen selkään.