Henry David Thoreau: Kävelemisen taito

Amerikkalainen luonnon ystävä ja filosofi Henry David Thoreau (1817 – 1862) kirjoitti The Atlantic Monthlyn vuoden 1862 kesäkuun numerossa julkaistun tekstin, joka sai otsikokseen Walking. Wikipedian mukaan Thoreau kuoli saman vuoden toukokuun alussa, joten teksti on varmaan julkaistu hänen muistokseen. Kirjoituksen loppu vaikuttaa hengellisesti sävyttyneeltä, matkalta kohti Taivaan kirkkautta. Vuonna 1997 ilmestyi Thoreaun tekstistä Markku Envallin laatima suomennos nimellä Kävelemisen taito.

Pieni katkelma tekstistä kertonee sen hengellisistä sävyistä:

Nämä tilat, jotka olen itse mitannut, nämä rajat jotka olen saattanut voimaan, näkyvät vielä hämärinä kuin usvan läpi, mutta niillä ei ole kemiallisia ominaisuuksia niitä kiinnittämään; ne lakkaavat näkymästä lasin pinnassa, ja maalarin maalaama kuva erottuu hämärästi alta.

Vrt. 1. Kor. 13:12 ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin.”

Thoreau kirjoittaa Luonnosta isolla alkukirjaimella niinkuin uskova ihminen kirjoittaa Jumalasta. Viittaukset eri uskontoihin antavat mielestäni ymmärtää, että Thoreaun suhde Luontoon on tavallaan kurkottamista kohti Jumalaa. Tekstissään Thoreau kuvaa kävelemistä Luonnossa, kulkemista siellä missä ei ole teitä ja ihmisen luomaa ympäristöä. Ihminen on Luonnossa sillä paikalla, johon hänet on tarkoitettu. Ihminen on alunperin osa Luontoa, Luontoäidin lapsi. Thoreaun mukaan kullakin ihmisellä saattaa olla sivistyneen yhteiskunnan käyttämää nimeä todempi nimi, joka voi nousta esiin hänen nukkuessaan tai vihastuessaan tai hänen joutuessaan intohimon tai innoituksen valtaan. Kirjallisuudesta Thoreau ei löydä ihmisen aitoa luonnonlapsen kieltä, lähimmäs sitä pääsevät mytologiat, joissa ihminen on lähimpänä yhteyttä siihen maaperään, josta ihmissuku on kasvanut.

Tekstin alkupuolella Thoreau kertoo kävelevänsä itse mieluiten lännen suuntaan. Hän näkeekin lännen ihmiskunnan oikeaksi kulkusuunnaksi. (Ja onhan se myötäpäivään kulkemista!) Hän yhdistää tekstissään lännen Amerikkaan ja kuvailee miten Amerikka on vielä neitseellinen, tuottaa runsaita satoja ja kasvattaa monenlaisia korkeita puita. On hyvä ettei Thoreau tiennut kirjoittaessaan millaiset ajat preerioilla olivat koittamassa! Toisaalta hän viisaasti täsmentää, että suunnalla kohti länttä hän tarkoittaa ihmiskunnan etenemistä Luonnon suuntaan. Niin että saavutettuaan tietyn kehitysasteen ihmiskunta oivaltaa edetä siihen mikä on olennaista, Luonnon yhteyteen. Thoreau ei kirjoita paluusta menneeseen vaan kehittymisestä Luonnon osaksi ja ihastelijaksi.

Thoreau rakastaa metsiä. Jaan hänen kanssaan tämän rakkauden. Thoreaun mukaan Uudessa Englannissa ei vielä hänen aikanaan maisemaa omistanut kukaan. Kävellä sai melko vapaasti. Hän kuitenkin ennustaa tulevan ajan, jolloin metsäinen

maa erotetaan aidalla niin kutsutuiksi huvipuistoiksi, joista vain jotkut saavat ahdasta ja valikoivaa iloa – kun aidat moninkertaistuvat ja keksitään ihmisansoja ja muita laitteita ohjaamaan kulkijat yleiselle tielle ja kävelyn Jumalan maan pinnalla selitetään merkitsevän luvatonta tunkeutumista jonkun herrasmiehen maille.

Tästä on esimerkkinä Siilinjärvelläkin sähköpaimenella aidattuja metsämaita.

Kirjasessa on 77 sivua. Sen lueskeluun kului minulta pari päivää.