Lukaisin
venäläisen Vasili Belovin (1932 – 2012) teksteistä kootun
suomennoksen nimeltä Kaksi valoisaa vastakkain. Kirjasta
löytyvät seuraavat teokset:
Kaksi
valoisaa vastakkain (Целуются
зори) vuodelta 1968 – 73,
Vologdalaisia
jaarituksia (Бухтины
вологодские)
vuodelta 1969.
Lisäksi mukana on humoristisia
kertomuksia vuosilta 1964 – 73.
Ulla-Liisa Heinon suomennos
ilmestyi vuonna 1984 Maailma ja me -lehden novelliliitteenä.
Tyylilajina kirjassa on
maaseutuhenkinen huumori. Tarinoissa seikkailevat maatalouskolhoosien
työntekijät. Heidät kuvataan kahdessa ensimmäisessä teoksessa
koomisessa valossa niin ettei tarinoitten rakenne sisällä
kontrastisina kerrontaa koossapitäviä yleviä hahmoja. Hyviä
esimerkkejä sellaisista hahmoista ovat Vera Panovan
romaanissa Serjoža pienen
päähenkilön äiti ja hänen uusi miehensä. Kahden ensimmäisen
teoksen parhaimmat palat nousivat esiin kyläkuvauksessa ja eräissä
onnistuneissa humoristisissa asetelmissa. Kylänkuvauksesta pieni
näyte:
Valoisa
yö levitti kylän ylle ystävällisen ja rauhallisen hämäränsä.
Kukat hohtivat punaisina, valkoisina ja keltaisina kotiniityllä ja
joella leijui maidonvalkoinen utu. Hevoset hirnahtelivat yössä,
mikä sekin tuntui helppotajuiselta ja herttaiselta. Pääskynen
kuppelehti lämpöisessä pesässään ikkunan yllä ja sirkutti
jotain unissaan. Pihalla huokasi lehmä, ja taas oli kaikki
hiljaista. Vain ruisrääkkä äänteli väsymättä syvänteen
takana. Ja oli niin mukava olla kotona, synnyinseudulla, jonka
jokainen ruohonkorsikin oli ymmärrettävä ja läheinen.
(Kaksi
valoisaa vastakkain)
Ensimmäisen
tarinan nimi, ”Kaksi valoisaa vastakkain”, tarkoittaa sitä
kesäyön hetkeä, jolloin aurinko on laskenut hetkeksi taivaanrannan
taa ja valmistautuu jo kohta nousemaan taivaalle. Tarinassa joukko
maalaisia toilailee kaupungissa, nimi kuvastaa heidän vierailuaan
tuntemattomassa maailmassa, joka saa heidät ymmälleen. Alussa
olevassa esittelytekstissä tarinaa verrataankin Maiju
Lassilan romaaniin
Tulitikkuja lainaamassa.
Vertailukelpoinen olisi myös Aapelin
romaani Siunattu
hulluus, siinäkin
kuvataan maalaismiesten kaupunkireissua.
Vologdalaisia
jaarituksia sisältää münchhausenmaisia jaarituksia, joita kertoo
toveri Kuzma Barahvostov.
Hän asuu maalaiskylässä, josta tulee kolhoosi. Lyhyitten juttujen
kokoelma käsittelee yhtä sun toista maaseudun ihmisten elämään
liittyvää liioittelevan huumorin keinoin. Otaksun, että
kertomukset sisältävät mehevää kielenkäyttöä, jota käännökset
eivät kykene välittämään minulle.
Lopuksi
kirjasta löytyvät humoristiset kertomukset osoittautuivat kirjan
parhaaksi anniksi. Maasta taivaaseen en käy niitäkään kehumaan,
mutta kylänraitilta porstuaan asti sentään. Näissä pikku
tarinoissa Belov on parhaimmillaan, sillä tarinat eivät sisällä
itsetarkoituksellista koomisuutta vaan aitoa huumoria, joka kehittyy
erilaisten ihmisten kohtaamisesta. Ne myös avaavat kiintoisia
näkymiä maaseudun ihmisten arkiseen eloon.
Kirjassa
on 173 sivua ja luin sitä pari päivää.