Karol Wojtyła: Lähteelle on vielä matkaa

Puolalainen Karol Wojtyła (1920 – 2005) tunnetaan paremmin paavi Johannes Paavali II:na. Hänen valintansa paaviksi vuonna 1978 oli suuri asia tuolloin sosialistisessa Puolassa ja paavi myös vaikutti toiminnallaan siihen kehitykseen, jonka seurauksena sosialistinen järjestelmä luhistui Euroopassa. Hän sepitti runoja, joista koostetun kokoelman nimeltä Lähteelle on vielä matkaa tulin lukaisseeksi Leningrad – Ost-Berlin -haasteen oheislukemistona. Kirjasta ei löydy alkuteoksen nimeä, puolankielisten runojen suomentajaksi mainitaan Kirsti Siraste. Kirja on julkaistu suomeksi vuonna 1980.

Wojtyłan suomennettu runoteos ei sisällä esipuheita eikä selityksiä. Se koostuu kuudesta osiosta, joitten runoilla on yhteinen teema. Osioitten alla olevat runot on numeroitu, toisin paikoin alaotsikon alta löytyy niinikään numeroitu runosarja. Suomennettuina runot ovat vapaassa mitassa, varsinkin lopusta löytyy proosarunoja. Runojen aihepiiri on tietenkin kristillinen tai ainakin kristillisen maailmankatsomuksen suodattama.

Ensimmäinen osio on nimeltään Laulu veden väikkeestä. Siinä makustellaan Uuden testamentin kertomusta, jossa Jeesus kohtaa samarialaisen naisen Sykarin kaivolla. Minun piti kyllä lukea se kohta (Joh. 4:5-42) Raamatusta. Sanon suoraan että teema on selvästi koskettanut kirjoittajaa enemmän kuin minua lukijana.

Toinen osio, Louhos, pohjautuu ilmeisestikin tositapahtumiin runoilijan omassa elämässä. Wikipedian kertoman mukaan Wojtyła oli sodanaikaisen saksalaishallinnon määräyksestä työskennellyt kivilouhoksella. Minua kosketti runosarjan nimeltä Innoitus ensimmäinen runo, jossa louhijan sydämestä kumpuava tahto siirtyy hänen käsiensä kautta kiveen ja halkaisee sen. Runon toinen säkeistö on seuraavanlainen:

Pystysuorasta, mielen ja silmän horjumattomuudesta

on maksettava anteliain käsin.

Silloin kivi luopuu voimastaan ja ihminen kypsyy työnsä myötä,

sillä vain vaikea hyvä kirvoittaa innoituksen.

Kolmas osio, nimeltä Isänmaa, kuvaa luultavimmin Puolaa. Mietin huvikseni voisiko kyse olla Vatikaanista, jonka kansalaiseksi Wojtyła sittemmin tuli. Mitä enemmän sitä ajattelen sen vähemmän huvittavalta ajatus tuntuu.

Osio nimeltä Kirkko kuvaa vierailua Pietarin kirkossa syksyllä vuonna 1962. Todella vähän sain irti tästä osiosta. Ehkä sentään mainitsen viimeisen runon, Kaksi kaupunkia, jossa vähän jo vihjaillaan seuraavan osion minua koskettaneen teeman suuntaan.

Viides osio, Mietteitä kuolemasta, on minusta sitä hengellisintä tekstiä koko kokoelmassa. Wojtyła pohtii ruumiin rappeutumista, sen muuttumista kuolemassa tuhkaksi ja ainutkertaisiksi atomeiksi. Tykkäsin vanhenemista koskevasta ajatuksesta, jossa vanheneva ihminen seisoo katoavan nuoruutensa ja lähestyvän kuoleman rajalla, kurkottautuen kohti molempia. Runosarjan Ajatuksia kypsymisestä toinen runo alkaa seuraavasti:

Kun saavumme syksyn rannoille,

pelko ja rakkaus puhkeavat vastakkaisina toiveina,

pelko toiveena palata ennen olleeseen ja yhä olevaan –

rakkaus kaipuuna Hänen luokseen, jossa oleva kohtaa tulevan.

Viimeinen osio on nimeltään Vaellus pyhille paikoille. Runoilija käy Juudean autiomaassa, jota hän ei voi kutsua kauniiksi, näkee Raamatusta tuttuja paikkoja, joitten hän haluaisi olevan kuten silloin kauan sitten, mutta joitten hän ymmärtää muuttuneen monet kerrat melkein kahden vuosituhannen aikana.

Lueksin kirjaa muutaman päivän. Siinä on 92 sivua.

Lech Walesa

Puolalainen sähköasentaja Lech Wałęsa (s. 1943) nousi elokuussa vuonna 1980 lakkojohtajaksi Gdanskin telakalla. Hänen johdollaan lakkolaiset ajoivat läpi vaatimuksen vapaitten eli Puolan työväenpuolueesta riippumattomien ammattiliittojen perustamisesta. Syntyi Solidaarisuus-ammattiliitto, jonka johtoon Walesa kohosi karismaattisena ja kansanomaisena työväen puhemiehenä. Walesa-ilmiöstä puhui tuolloin koko maailma. Vuonna 1982 kenraali Jaruzelski julisti Puolaan sotatilan ja otti vallan käsiinsä. Solidaarisuuden taru tuntui olevan lopussa vaikka vuonna 1983 Walesalle myönnettiinkin Nobelin rauhanpalkinto. Kuten tunnettua asiat kehittyivät kuitenkin pikkuhiljaa sosialismin kulissien takana. Asiaa auttoi myös puolalainen paavi Johannes Paavali II. Vuonna 1989 sosialistinen järjestelmä luhistui ja vuonna 1990 Lech Walesasta tuli Puolan presidentti. Näitä asioita en olisi kyllä ihan itse kaikkia muistanut, joten siikalin niitä lukemani kirjan lisäksi wikipediasta.

Luin Puolassa vuonna 1981 ilmestyneen ja Suomessa vuonna 1982 suomeksi julkaistun teoksen, joka kantaa nimeä Lech Walesa (ISBN 951-99364-9-1), copyright Wydawnictwo Morskie Gdansk ja Oy International Business Service Ltd, Helsinki. Kirjan toimittajaa ei ole nimetty, kirja koostuu yli kymmenen kirjoittajan teksteistä, joissa kuvaa Walesasta hahmotellaan puolelta jos toiselta. Suomentajia kirjalla on yhdeksän. Valokuvia on viideltä kuvaajalta.

Kirjassa Walesasta kertovat ihmiset, joista useimmat ovat tunteneet hänet vain vähän aikaa. Walesa nousi lakkojohtajaksi suuresta tuntemattomuudesta, vaikkakin hänellä oli ay-taustaa jo kymmenen vuoden ajalta. Aluksi toimittaja Edmund Szczesiak käy sillä paikkakunnalla, jossa Walesa syntyi, Popowon kylässä, Lipnon piirikunnassa. Hän tapaa kyläläisiä, jotka arvelevat, että Walesan perhe on asunut paikkakunnalla vain lyhyesti, sota-aikaan ja että synnyintalo on jo purettu. Matkalla seuraavalle paikkakunnalle toimittaja saapuu toiseen kylään, jonka nimi on myös Popowo. Paljastuu, että tämä onkin se oikea Popowo. Löytyy Walesan kotitalo, pari naapuria, luokkatoveri. Hyväkäytöksinen poika on ollut, ei muistu mitään erityisempää mieleen. Matka jatkuu Lipnon pikkukaupunkiin, jossa Walesa on käynyt ammattikoulun. Opettajat ovat ihmetelleet, voiko kyseessä olla se sama Leszek, joka kävi täällä koulua. Päiväkirjasta löytyy merkintä, jonka mukaan Leszek on saanut huomautuksen lähdettyään kaupungille paljain päin ja lakki taskussa. Kaupungin johto arvelee toimittajan tulleen paikalle, koska näyttelijä Pola Negri on syntynyt kaupungissa, häntä odotetaan vieläkin kaupunkiin takaisin, sillä häneltä voisi löytyä kipeästi kaivattuja dollareita jne... Seuraavaksi Walesaa muistelee kirjailija ja työtoveri telakalta, Boleslaw Fac. Hänen kirjoituksensa on milteipä vallankumouskiihkoinen. Hän kertoo nuorten lakkolaismiesten suudelleen sitä trukkia, jonka katolla seisten Walesa piti puheita lakkolaisille. Sitten saavat kirjassa vuoron historiantutkija, kirjailija, kirjallisuudentutkija, toinen historiantutkija, arkkitehti ja monet muut, mm. elokuvaohjaaja Andrzej Wajda, joka kuvaa Walesaa rohkeaksi, huumorintajuiseksi ja totuudenpuhujaksi. Ääneen pääsevät kaikenlaiset ihmiset ympäri Puolaa ja erityisesti Gdanskin ja Gdynian alueelta. Nämä ihmiset ovat lähettäneet Walesalle kirjeitä, he ovat kertoneet lakkoajan tunnoistaan tutkijoille. Walesa on heidän puolestapuhujansa, heidän sankarinsa, Puolan viimeinen toivo. Kirjan lopussa on Walesan haastattelu, jossa hän pääsee puhumaan itse puolestaan.

Millainen kuva Walesasta sitten minulle muodostui? Lukemani perusteella hän on taitava joukkoliikkeen johtaja, ovela neuvottelija, joka osaa luovia, hän voi antaa jossain asiassa periksi, muttei anna tavoitteen karata käsistään. Puhujakorokkeella hän on kosketuksissa kuulijoihin, pyrkii tavoittamaan sen mitä he haluavat ja etenemään sen kautta tavoitteeseensa. Mikä tuo tavoite on? Vapaat ammattiliitot, puoluekoneiston propagandistisen valehtelun lopettaminen, halu puhua asioista suoraan ja ymmärrettävällä kielellä. Walesa näyttäytyy kansanmiehenä, jolla on selkeä näkemys siitä mitä kansa tahtoo ja kyky edetä tuon tavoitteen suuntaisesti. Hän osaa pelata ja pelaa joskus kovillakin panoksilla, mutta varoo häviämästä.

Kirjassa kuvataan uskontoaan harjoittavan katolilaisen Walesan vierailua paavin luona. Italialainen toimittaja haastatteli Walesaa ja kysyi mitä kirjallisuutta Walesa on lukenut. Walesa vastasi, ettei ole lukenut yhtään kirjaa loppuun saakka. Hän puhuu kansan kieltä, koska on osa kansaa, mutta hän ei väheksy älymystöä.

Mitä Walesa kirjan lopun haastattelussa sanoo yksinkertaisuudesta ja hyvyydestä?

On palautettava mieliin mitä merkitsevät rehellisyyden tai totuuden kaltaiset yksinkertaiset asiat. Meillä on jos millaisia laitteita ja mekanismeja, tietokoneita sun muita... ja pyrimme niiden avulla voittamaan elämän viisaudessa. Ajattelemme vain asemaa ja aineellista hyötyä, kuljemme liian yksisuuntaisesti, meiltä puuttuu tasapaino.

Kirjassa on 208 sivua ja lukaisin sen neljässä päivässä.

Jerzy Andrzejewski: Vetoomus

Puolan kansantasavallassa vaikuttanut Jerzy Andrzejewski (1909 – 1983) kirjoitti vuonna 1968 puolan kielellä Pariisissa julkaistun pienoisromaanin Apelacja. Vuonna 1969 ilmestyi Toivo Toivaksen laatima suomennos nimellä Vetoomus. Andrzejewskin ehkä tunnetuin teos on romaani Popiół i diament, vuodelta 1948. Romaanin pohjalta Andrzej Wajda ohjasi vuonna 1958 elokuvan, joka suomeksi tunnetaan nimellä Tuhkaa ja timanttia.

Andrzejewskin romaani Vetoomus sijoittuu heti ensimmäisistä sanoista lähtien Veiksel-joen varrella T:n kaupungissa sijaitsevalle kaupunginsairaalan psykosomaattiselle klinikalle. Kyseisessä hoitolaitoksessa työskennellään siis kirjailijan sanoja lainatakseni synnynnäisistä puutteistaan huolimatta harhateille joutuneiden ja nääntyneiden ihmismielien liian mutkikkaiden polkujen suoristamiseksi. Kirjailija ei pihtaile sanallisen taitonsa esittelyssä. Lyhyt kirja pitää sisällään todella paljon kertomuksia Puolan sodanaikaisesta ja varsinkin sodanjälkeisestä todellisuudesta joskin paikoin epätodellisuuden sumuverhon läpi katseltuna. Päähenkilö herra Marian Konieczny on hoidettavana klinikalla jo kolmatta kertaa hermoromahdusten ja itkukohtauksien takia. Hänen ongelmansa tulee lukijalle selville jo kirjan alkuvaiheessa, myös Konieczny itse on saanut kuulla arvostamansa tohtorin määritelmän, mihin hän ei usko vaan pikemminkin todennäköistä on, että häntä tarkkailevat Vastavakoilun agentit ja salaperäiset Sähköaivot:

kans. tri Plebański on useaan otteeseen ja aina ystävällisesti selittänyt minulle, että minun sairauteni perustuu luulotautiin, niin että johtuen heikentyneistä hermoistani minusta vain näyttää siltä, että Vastavakoilu jäljittää minua, sillä itseasiassa kukaan ei syytä minua petoksesta eikä pidä minua vieraan vakoilun agenttina, ja tämä varmastikin tarkastettiin läänin turvallisuuspalvelussa

Romaani etenee isolta osin Koniecznyn muisteloitten kautta. Hän on saanut päähänsä kirjoittaa Kansalainen Ensimmäiselle Sihteerille (Puolan työväenpuolueen johtajalle) selostuksen elämästään, jotta hänen kunnioittamansa Kansan-Puolan johtaja ottaisi vastavakoilun agentit pois häntä jahtaamasta. Klinikan lääkäri suostuu tähän ja jopa kannustaa Koniecznyä antamalla hänen käyttöönsä huoneen, jossa rauhassa kirjoittaa vetoomustaan.

Konieczny esitetään kouluja käymättömänä, mutta hän käyttää muisteloissaan hienoa ja täsmällistä kieltä, joskin harhautuu tavan takaa surkuhupaisalla tavalla kertomaan sivuseikoista ja niitten kautta vielä sivullisemmista seikoista. Tuohtumuksensakin Konieczny esittää kanssaihmisiä kunnioittaen. Tarinan myötä Koniecznyn kova elämä kuoriutuu lukijan eteen. Hän on yrittänyt parhaansa ja tehnyt koko joukon vääriä valintoja. Mitkä sitten olisivat Puolassa olleet oikeita valintoja, sitä en tiedä. Konieczny on tragikoominen hahmo, hänen sairautensa tekee hänestä todellisuudesta irrallaan elävän olennon, joka näkee kauhut kaikkialla. Näen hänessä sielun veljeni, kohtalotoverini.

Puola näyttäytyy yhden ainoan oikean näkemyksen maana, jossa ei ole luvallista edes epähuomiossa olla tekemisissä yhteiskunnan vihollisten kanssa. Romaanissa liikutaan osaksi ajassa, jolloin Puolan antikommunistiset voimat pyrkivät terroritekojen avulla järkyttämään jaloilleen pyrkivää sosialistista yhteiskuntaa. Tämän taistelun alkamisestahan Tuhkaa ja timanttiakin kertoo.

Kirjassa on vain 135 sivua joten sain sen lukaistua parissa päivässä.

Alberts Bels: Häkki

Latvian sosialistisessa neuvostotasavallassa vaikuttanut Alberts Bels (s. 1938) kirjoitti vuonna 1972 julkaistun romaanin Būris. Vuonna 1976 ilmestyi Martti Rauhalan Itä-Saksin vironkielisestä käännöksestä tekemä suomennos nimeltä Häkki.

Häkki on rikosromaani, poliisikertomus, ehkä peräti dekkari. Alussa esitellään Riian kaupungissa, poliisin rikostutkinnassa työskentelevä Valdis Strūga, jonka nimi painoteknisistä syistä kirjoitetaan kirjassa muodossa Struga. (Latvian kielessä eli lätissä, kuten kirjassa sanotaan, samoin kuin liettuan kielessä on kirjaimia, joita en löydä tekstinkäsittelyohjelmastani, tärkein ehkä e-kirjain, jossa on piste päällä.) Poliisin palveluksessa leipäänsä tienaava Struga saa tehtäväkseen löytää kadonnut arkkitehti Edmunds Berzs. Eletään syyskuuta, ilmat viilenevät, Berzs pysyy kadoksissa, poliisi ei löydä tarvittavaa vihjettä. Tosin Struga tutustuu Berzsiin sen perusteella, mitä Berzsin tuttavat ja työtoverit hänestä kertovat. Miehet ovat samanikäisiä, samankokoisia, kuuluvat samaan tuloluokkaan ja sairastavat kihtiä, elintasosairautta.

Kirjassa kuvataan dekkareitten tapaan sivuhenkilöitten avulla yhteiskuntaa, jossa tarinassa eletään. Lukijana saa kuvan neuvosto-Latvian elosta 1970-luvun alkuvuosina. Nähdäkseni elämäntyyli ei kovin suuresti poikkea suomalaisten tuon ajankohdan elämästä. Arvostukset ovat perin materialistisia, tietyt samat tavarat: pölynimuri, televisio, jääkaappi, nauhuri, asunto, vaatteet, huonekalut, auto, moottorivene, huvila on tärkeätä hankkia, jopa tärkeämpää kuin lasten hankkiminen. Riika näyttäytyy kaupunkina, ei ehkä minään kuohuvana suurkaupunkina, mutta raitiovaunulla siellä kuljetaan ja junalla pääsee maaseudulle, jos aviopuoliso sattuu olemaan kadoksissa auton kanssa. Myös kaupungin kaksikielisyys – lätti ja venäjä – nostetaan esille.

Siinä missä poliisimies Struga pohtii omaa suuntautumistaan moralisointiin, joutuu arkkitehti Berzs pohtimaan paljon primäärimpiä seikkoja. Kirjassa tarjotaan huomattavasti Hamletin monologia pitempiä jaksoja henkilöitten sisäisen mielenmaailman kuvaukselle. Berzs käy läpi elämäänsä yksilönä ja muitten parissa mm. seuraavaan tapaan:

Yhteiskunnalla oli jo valmiit vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Uusia vastauksia ei kannattanut etsiä, ne voisivat häiritä vuosien mittaan saavutettua tasapainoa, ja tasapainon järkyttämisestä taas ei voinut odottaa mitään hyvää. Oli parempi harrastaa vain ahtaasti ammatillisia kysymyksiä ja suunnata niihin kaikki ajatus- ja energiavarastonsa. Muihin asioihin tuli taas soveltaa kuluneita ja kaavamaisia ratkaisuja. Silloin menestys oli turvattu ja vastoinkäymiset loppuivat aivan itsestään. Sillä tavoin elämä oli yksinkertaisempaa ja vaivattomampaa, ei kulunut liiaksi energiaa, jäi aikaa huvitella ja nauttia elämästä. Siten eläen hän ei hankkinut itselleen vihollisia, kun taas ystäviä ilmaantui aivan itsestään.

Romaanissa esiintyvä häkki voi symboloida monia asioita, tietysti olisi helppoa nähdä siinä sosialistisen järjestelmän rajoittavuus, mutta toisaalta häkin voi nähdä kuvaavan myös urautunutta elämäntyyliä, kangistumista oman elämän kaavapiirroksiin. Tosin häkki on romaanissa myös konkreettinen esine tai pikemminkin tila, jolla on tarkoituksensa rikostarinan kannalta.

Kirjassa on 160 sivua ja lukaisin sen kahdessa päivässä.

Seuraavasti tästä kirjasta kirjoitti blogissaan hdcanis.

Puiset silmät ja muita liettualaisia novelleja

Vuonna 1983 julkaistiin Ulla-Liisa Heinon venäjänkielisistä käännöksistä suomentama liettualaisten novellien valikoima nimellä Puiset silmät ja muita liettualaisia novelleja. Kirjan alusta löytyy Mykolas Sluckisin johdanto Liettualaisen novellin maailma. Lopussa taas on esittely kustakin kirjan novellistista. Novelleja on kirjassa kaksikymmentäyksi, yksi kultakin kirjoittajalta. Novelleista vanhin on vuodelta 1898 ja tuorein vuodelta 1980.

Kirjoitan sanasen kustakin novellista:

Julia Žemaite (1845 – 1921): Miniä (1898). Laiskaan taloon otetaan myötäjäisten vuoksi topakka miniä, joka joutuu todelliseen ristituleen talonväen taholta. Kirjan lopussa kerrotaan Žemaiten kuvauksien kansan elämästä olevan realistisia, olipa hyvä että luin sen, itse olisin väittänyt Miniän tyyliksi kansallisromantiikkaa. Žemaite aloitti kirjailijan uransa viisikymppisenä, hän oli köyhtynyt aatelisnainen, joka meni naimisiin entisen maaorjan kanssa.

Jonas Biliūnas (1870 – 1907): Työtön (1903). Inhorealistinen kuvaus työttömän osasta ennen sosiaaliturvajärjestelmien aikaa.

Antanas Vienuolis (1882 – 1957): Tähtitieteilijä Šmukštaras (1952). Todella kiehtova novelli 1800-luvun lopun maalaismiehestä, jota kutsutaan nimellä Šmukštaras (suomeksi: Niiskunen). Šmukštarasta kiinnostaa maanviljelystä enemmän astronomia, hänen poikaansa harmonikan soitto, kun taas vaimo on ”jumalinen”. Novellissa vuorottelevat realistinen ote, jossa kyläläiset ahdistelevat outoa tähtitieteilijää ja sadunomainen puoli, jossa poika soittelee harmonikkaa kylillä ja isä Šmukštaras katselee öisin tähtiä ja kertoo paimenpojille tarinoita. Jälkimmäisestä puolesta pieni näyte:

Yöpaimenet pitivät Šmukštarasista, nimittimät häntä ”sedäksi”, eivätkä lähettäneet metsään hakemaan polttopuita eivätkä vaatineet pistämään pulloa, vaan toivoivat sensijaan hauskoja tarinoita, seikkailuja ja satuja. Šmukštaras kertoi mielellään ja lisäksi niin elävästi, että joskus oli vaikea arvata, oliko kysymyksessä tosi vai taru. Hän tarinoi siihen saakka, kunnes nuotio sammui ja kuulijat olivat yksi toisensa jälkeen nukahtaneet. Yleensä hän puhui puhumistaan, kunnes alkoi sotkeentua sanoissaan ja vihdoin vaikeni kokonaan ja alkoi kuorsata.

Juozas Grušas (1901 – 1986): Kuin aurinko (1936). Puolikuuro metsuri muiten pilkan kohteena talviseen metsään sijoittuvassa tarinassa.

Petras Cvirka (1909 – 1947): Raja (1938). Liettualainen kannanotto Euroopan maailmansotaa edeltäneeseen juutalaiskysymykseen.

Antanas Venclova (1906 – 1971): Lumituiskuun (1943). Lyhyt kertomus Liettuan sotarintamalta, jossa haavoittuneitten kuljetus etulinjasta vaatii urheutta.

Juozas Baltušis (1909 – 1991): Mikä Laukysilta jäi sanomatta (1962). Voimakastahtoinen Mariona pitää miestään Laukysia ja poikaansa Antanasia kovassa komentotaloudessa. Loppuratkaisun ja oman ihmistuntemukseni perusteella arvelen kyseessä olevan tositarinan.

Jonas Avyžius (1922 – 1991): Vanhuudessa (1968). Kolhoositalouden keinovalikoima vanhuuden varalle kattaa kaiken vasuista vakkoihin.

Mykolas Sluckis (1928 – 2013): Oodi sialle (1963). Sotaevakkopojat sikopaimenina.

Jonas Mikelinskas (1922 – 2015): X ja Y (1958). Koulupoikain keskinäistä nahinointia.

Juozas Požera (1927 – 1997): Kenkä (1967). Liettualainen evakkopoika yhden kengän kaupittelijana sota-ajan etelä-Venäjällä.

Vladas Dautartas (1927 – 2000): Veronika siivoaa potilashuonetta (1962). Sairaalan siivooja tuntee kaikkien asiat, mutta kukas hänet tuntee?

Algirdas Pocius (s. 1930): Heinäkuorma (1961). Tiheätunnelmainen tarina maailmansodan jälkeisestä luokkasodasta Liettuan maaseudulla. Tykkäsin.

Vytayte Žilinskaite (s. 1930): Ensi rakkaus (1971). Lyhyt kertomus kohtaamisista ensirakkauden kanssa.

Romualdas Lankauskas (s. 1932): Vielä yksi päivä (1968). Virkamiehen pyrkimys irtiottoon johtaa, arvatkaapa mihin...

Eugenijus Ignatavičius (s. 1935): Omenapuu tuomiokirkkoaukiolla (1971). Vanha maaseudun ihminen ja betonilähiö, ei ihan paras yhdistelmä.

Juozas Aputis (1936 – 2010): Keto jolla vesi virvoittaa (1970). Tytär lähtee maailmalle novellissa, joka hienovireisessä, seisahtuneessa asetelmallisuudessaan muistuttaa naivistista öljyvärimaalausta.

Romualdas Granauskas (1939 – 2014): Puiset silmät (1966). Olen kauan ihmetellyt sitä, miksi ihmiset tuijottavat minua niin pitkään. Tämä novelli tarjoaa erään selityksen.

Vytautas Martinkus (s. 1943): Russellin paradoksi (1969). Professori muistelee sodan aikaista elämäänsä siviilitehtävissä. Muisteloitten keskiössä vuorottelevat oma rakastettu ja Gestapon upseeri.

Ramunas Klimas (1945 – 2002): Kun sielu haihtuu (1979). Todellisuus jää toisinaan haavemaailman jalkoihin.

Saulius Tomas Kondrotas (s. 1953 ): Keräilijä (1980). Mukaansatempaava novelli, jossa kertojaminä saa haltuunsa kerrassaan surrealistisen kokoelman.

Näitten novellien perusteella Liettuan kirjallisuus vaikuttaa oikein mukiinmenevältä. Sen verran monta mukillista tässä kumminkin oli, että lukeminen kesti kuusi päivää. Sivuja kirjassa on 292.

Puijo – sunnuntai elokuussa

Puijo on mäennyppylä Kuopionniemellä, Kuopion kaupungin keskustasta pari kilometriä pohjoiseen. Puijon laaja metsäalue on rauhoitettu luonnonsuojelualueeksi, mutta myös talviurheilukäytössä Puijon rinteet ovat olleet vanhastaan. Puijon metsät ovat korkeita kuusia kasvavaa lehtoa.

Sunnuntaina kävin vaimoni kanssa kävelyllä Puijolla. Oli kulunut varmaan parikymmentä vuotta siitä, kun viimeksi olin kulkenut Puijon metsässä. Sinä aikana oli kasvatettu lapset ja kaikenmoista muutakin oli tapahtunut. Olin lihonut kymmeniä kiloja, tukkani oli harmaantunut. Puijonrinteentie ei ole sekään entisellään. Se on asfaltoitu, minkä johdosta se vaikuttaa kapeammalta kuin ennen. Hyvä siinä silti on kulkea. Tien vierelle on rakennettu alue jousiampujille, vähän lähemmäs kaupungin keskustaa on noussut pesäpalloareena.

Muistin monia paikkoja tien varrella, kuten sen rinteen, jossa olin ottanut kuvan ketunleivistä sekä tietysti merkkikiven, josta alkaa Puijon vaaralle kohoava vanha Puijontie. Matkan edetessä kävi ilmi, että Puijoa on hoidettu ihan minun makuni mukaan. Siellä täällä luontopolun varressa nököttää kulkijan luettavaksi selostetta Puijon luonnosta löytyvistä kasvi- ja eläinlajeista, alueen virkistys- ja hyötykäytöstä, historiasta jne.

Aikoinaan Puijonlaaksossa asuessani kävin harva se sunnuntaiaamu kävelyllä Puijon metsässä. Kuljin vanhaa Puijontietä ylös vaaran laelle ja kipitin alas hyppyrimäen viereen rakennettuja puisia rappusia. Kulkijoita oli tuolloin vähän, eikä reitin varrelta kovin paljon opasteita löytynyt. Nyt vanha tie on kaventunut, sen reunojen on annettu ruohottua. Sopii siitä silti oikein mainiosti kävelemään, eiköhän näin olekin parempi.

Metsä on hienosti hoidettua, sekin on entistä paremmalla tolalla. Kaikkia kaatuneita tai kaadettuja runkoja ei ole raivattu pois vaan jätetty hoitamaan hommaansa metsän lajien monimuotoisuuden hyväksi. Sitä paitsi maisema muistuttaa nyt enemmän luonnonmetsää kuin luonnonpuistoa.

Puijon metsän aluskasvillisuuden saniaisten ohessa muodostavat nuoret pihlajat kasvavat suurten kuusten juuressa hennon vihreinä valoa kohti kurkotellen. Puijon metsän hoitajilla on ollut tapana raivata tämä hento aluskasvillisuus pois syksyisin. En tiedä onko se oikein, mutta ilmeisesti tämä tapa on edelleen voimassa, sen verran matalia nuoret pihlajat ovat. Eräs kaverini kertoi aikoinaan kuulleensa, että jos pihlajien annettaisiin kasvaa, huojuisi Puijolla ennen pitkää vankka pihlajametsä. En ole missään pihlajametsää koskaan nähnyt, olisi oikeastaan aika hauska nähdä sellainen. Lieneekö kaverini väite laskettavissa urbaanilegendaksi vai onko kyse silkasta ”puijauksesta” tyyliin ”mittee nä aena puijjoot?”

Kuljettuamme vanhan sunnuntaiaamuisen reittini saavuimme autolle ja vaimo ehdotti että kävisimme Puijolla vielä tänä syksynä uudestaan ja oikein eväitten kanssa. Aloin heti unelmoida Satulanotkon saniaisten ja koivulehtojen herkästä, syksyisestä apeudesta.

Koti-ikävä ja muita latvialaisia novelleja

Vuonna 1985 ilmestyi Ulla-Liisa Heinon toimittama ja suomentama novellivalikoima nimeltä Koti-ikävä ja muita latvialaisia novelleja. Novellit on suomennettu niitten venäjänkielisistä käännöksistä. Kirjan alusta löytyy sittemmin Latvian suurlähettiläänä Helsingissä toimineen Anna Žiguren kirjoittama johdanto nimeltä Me olemme Latviasta. Lopusta taas löytyy kunkin kirjailijan esittely. Novelleja on yksitoista, kukin eri kirjailijalta. Kolme novellia on kirjoitettu ennen sosialismin aikaa, vanhin ilmeisesti vuonna 1889. Se, mikä kirjasta puuttuu, on kunkin novellin julkaisuvuosi.

Kirjoitanpa tässä sanasen kustakin novellista:

Rūdolfs Blaumanis (1863 – 1908): Raudupen emäntä. Perinteisen eurooppalaisen kerronnan mukainen novelli leskeksi jääneestä nuoresta emännästä ja hänen elämänvalinnoistaan. Muistuttaa tyyliltään Maupassantia.

Ernests Birznieks-Upītis (1871 – 1960): Harmaa kivi. Pari lyhyttä kuvausta maalaiskylän elämästä suuren kiven näkövinkkelistä. Kuulemma osa samanaiheista kokoelmaa, saattaisi toimia paremmin yhteydessä muihin kokoelman tarinoihin.

Jānis Ezerinš (1891 – 1924): Selustasankari. Veitikkamainen kuvaus Venäjän armeijan latvialaisesta naissankarista Moldaviassa. Tässäkin voi nähdä Maupassantin henkeä.

Evalds Vilks (1923 – 1976): Keskiyöllä. Hieno kummitustarina, jonka pointtina on pohtia nk. ”juutalaiskysymystä” Latviassa sota-aikaan. Tykkäsin erityisesti kummitusten kuvauksesta.

Regina Ezera (1930 – 2002): Koti-ikävä. Liekaan sidottu koira karkaa, kun liekahihna katkeaa. Koira ryntää kohti lapsuutensa kotia. Vasta novellin lopussa tajusin mistä tässä oikeesti taitaakin olla kysymys.

Egons Līvs (1924 – 1989): Madarin perhe. Madar on jäyhä, rujonnäköinen merimies, joka löytää vaimon. Novellin tunnelmaa voisi luonnehtia jopa rempseäksi, vaikka se kertoo myös lähiympäristön kyvyttömyydestä ottaa vastaan muutos, jota ei uskottu tulevan.

Zigmunds Skujins (s. 1926): Ruhnun Juhan. Tässä novellissa pääsin käväisemään eksoottisella Ruhnun saarella Riianlahdella. Kuvaus Ruhnun saarelle tulosta on niin kiehtova, että haluan laittaa siitä katkelman tähän:

Rannalla ei mikään osoittanut ihmisten olemassaoloa. Maininkien jyräämän hiekkakaistan takana alkoi heti metsä. Lahoavien vesikasvien lemu sekoittui ilmassa auringon lämmittämän pihkan elähdyttävään tuoksuun. Mahtavien kuusten vihreistä käpälistä riippui ripsuina sammalriekaleita ja hämähäkinverkkoja. Siellä täällä oli vanhuuttaan tai myrskyissä kaatuneita puita sikin sokin toistensa päällä.

Alberts Bels (s. 1938): Sukellusveneen kapteeni. Sota-aikaan joukko ihmisiä hakeutuu pommisuojaan kerrostalon kellariin. Talo saa osuman ja sortuu. Eräs miehistä ilmoittautuu heti johtajaksi. Hän kertoo olevansa sukellusveneen kapteeni. Hyvin kuvattu tunnelma ja niukan keinovalikoiman taitava käyttö tekevät novellista ammattimiehen työtä.

Andris Jakubāns (s. 1941): Anton ja Kleopatra. Hauskalla tavalla erikoinen kerronta, jossa lopultakin varsin kapeaa juonellista ainesta lavennetaan sukkelalla sanailulla, tekee tästä ihan kivaa luettavaa.

Vladimirs Kaijaks (1930 – 2013): Mykkä. Menestyneelle miehelle valkenee hänen menestyksensä salaisuus.

Aivars Kalve (1937 – 1994): Punaista apilaa. Kolhoosin johtaja uneksuu mm. apilaniitystä ja vaimonsa korkeasta povesta.

Erityisen propagandistisia nämä novellit eivät kyllä ole. Eivät ainakaan neuvostomyönteisessä mielessä. Enemmänkin keskitytään ihmisten välisiin suhteisiin, siihen miksi asiat menevät niin kuin menevät.

Kirjassa on 254 sivua. Viimeiselle sivulle on entinen omistaja kirjoittanut: luettu 15.-16.6.1992 kesälomalla. En siis ole ainut joka merkitsee ylös lukemisensa kestoja! Minäkin luin tämän kirjan kahdessa päivässä.

Mats Traat: Viisi tanssia

Viron sosialistisessa neuvostotasavallassa vaikuttanut Mats Traat (s. 1936) kirjoitti vuonna 1971 julkaistun romaanin Tants aurakatla ümber. Vuonna 1976 romaani ilmestyi Martti Rauhalan suomentamana nimellä Viisi tanssia.

Viisi tanssia on kirjoitettu varsin tyylikkäästi ja varmaotteisesti. Kerronta on lempeän maalailevaa, joskin sisältää hentoja sarkastisen huumorin heittoja. Vuoropuheluissa singahtelevat toisinaan myös suoremmat, kiukkuiset arviot isänmaan tilanteesta ja kansanluokkien välisistä eroista. Tällaisesta tiukasta puheenvuorosta näytteeksi seuraava, sotaan kutsutun, sosialismin ja fasismin kokeneen talollisen pojan mielenilmaus:

Tuli mikä tuli, emme me ainakaan pysty muuttamaan mitään. Meiltä ei koskaan edes kysytä, mitä me tahdomme tai keitä me olemme. Me emme ole enää isäntiä kotonamme. Mutta oikeastaan meistä ei ole kummankaan isännän, ei fasismin eikä kommunismin palvelijoiksi. Meidät on kasvatettu maltillisessa kansallisessa hengessä ja itsenäisyyden ihanteisiin. Se on meissä niin kuin auringon paiste, kuin kaunis satu, joka säilyy halki elämän.

Romaanissa kuvataan Tartumaan maakunnan maalaiskylän, Tuhakoplin, vaiheita ensimmäisestä maailmansodasta aina Stalinin kuoleman jälkeiseen aikaan. Tämä tehdään viiden aikajärjestyksessä olevan kohtauksen – viiden tanssin – avulla. Tosi asiassa ei kyse ole varsinaisesti tanssista, eestinkielinen nimi kertoo romaanin kuvaavan tanssia höyrykoneen ympärillä. Tärkeässä sivuosassa näet on englantilaisvalmisteisesta höyrykoneesta käyttövoimansa saava osuuskunnan omistama puimakone. Kaikki viisi kohtausta kylän elämästä ajoittuvat syksyisen rukiinpuinnin aikaan, tapahtumapaikkana on Aiasten tila, jota isännöi Aniluikin perhe. Koska tapahtumien aikajänne on nelisenkymmentä vuotta, ei kovin moni ensimmäisen tanssin hahmoista ole enää haettavissa viidenteen tanssiin. Paitsi muistoissa. On makuasia haluaako romaanissa nähdä jonkun päähenkilön. Enemmänkin on kyse aikakausien vaihtelun kuvauksesta ja siitä missä määrin se vaihtelu vaikuttaa juurevaan, maalaiseen elämänmenoon.

Siinä missä Jaan Kross kertoo novelleissaan Peeter Mirk -nimisestä virolaisesta kaupunkilaisnuorukaisesta, kuvaten hänen kauttaan Viron ajautumista vuoroin Saksan vuoroin Neuvostoliiton syliin, kertoo Mats Traat romaanissaan siitä, miltä sama kehitys näytti Viron maaseudulla. Samalla Traat kertoo ehkä jotain oleellista virolaisuudesta ylipäätään? Minuun teki vaikutuksen seuraavanlainen kuvaus:

Hymy sammuu, oikeammin se torjutaan; pojan kasvot ovat taas mietteliäät ja karut, ne eivät ilmaise mitään selvärajaista tunnetta. Niin on täällä aina eletty, tunne pitää kätkeä kuin kulta, se ei saa olla jokaisen vastaantulijan liattavana.

Kirjassa on 206 sivua. Lukaisin sen muutamassa päivässä.

Jaan Kaplinski: Olemisen avara hiljaisuus

Viron sosialistisessa neuvostotasavallassa vaikuttanut runoilija Jaan Kaplinski (s. 1941) kirjoitti runojen lisäksi mm. esseitä, joita julkaistiin neuvosto-Viron ilmeisen vireissä kulttuurilehdissä. Luin kirjan verran Kaplinskin esseitä, jotka valikoi ja suomensi Juhani Salokannel. Vuonna 1982 ilmestynyt valikoima Olemisen avara hiljaisuus sisältää alaotsikkonsa mukaisesti esseitä ihmisestä, luonnosta, runoudesta. Esseet ilmestyivät alunperin vuosina 1968 – 1980, suurin osa Looming-aikakausjulkaisussa, pari Sirp ja Vasar -lehdessä ja laaja kulttuuria ja ekosysteemejä käsittelevä essee Eesti Loodus -lehdessä.

Kuten odottaa sopii, kirjoittaa runoilija Kaplinski runoudesta ja laajemminkin kirjallisuudesta. Eri näkökulmista kirjallisuusaihetta lähestyvät esseet käsittävät noin puolet kirjasta. Runouden tehtävä vaikuttaisi Kaplinskin mukaan olevan maailman entropian, luonnonmukaisen epäjärjestyshakuisuuden keskellä kiteyttää jotakin tästä kaikesta runoksi. Okei, voi olla. Jostakin syystä nykyrunouden ”negentropia” ei vain aina ota avautuakseen minulle. Joka tapauksessa Kaplinski esittää esimerkein miten Viron runous kehittyi ensin saksalaisten, sitten vähän kerrassaan ranskalaisten esikuvien mukaisesti, mutta kansan käsitys runoudesta jäi nelisäkeitten tasolle. Ilmoittaudun häpeämättä osaksi tätä kansaa niin suomalainen ja savolainen kuin olenkin.

Yhdessä esseessä Kaplinski keskittyy vertailemaan Ernest Hemingwayn pienoisromaania Vanhus ja meri ja virolaisen A. H. Tammsaaren novellia Isoisän kuolema. Suomalaista lukijaa helpotetaan sillä, että Tammsaaren lyhyt novelli on suomennettuna heti esseen jälkeen. Tämä vertailu on hauska sattuma, sillä kun minä luin Hemingwayn romaanin, vertailin sitä Silene Lehdon runokokoelmaan. Ajatuksiani voi lukea tästä kautta. Jokseenkin olemattomassa määrin käsittelen kirjoituksessani samoja asioita kuin Kaplinski omassa vertailussaan. Kaplinski tarkastelee länsimaisen ja vanhan virolaisen (tai laajemmin ”vanhan Pohjois-Euraasian yli Itä-Aasiaan ja myös Amerikkaan” yhdistyvän) kulttuurin keskinäisiä eroja. Hän toteaa länsimaiseen kulttuuriin kuuluvan nuoruuden ja voiman ihannoinnin, kun taas virolaisessa kulttuurissa vanhoissa asuu viisaus.

Minua viehättää Kaplinskin ajattelussa itäinen suuntaus. Essee Olemisen avara ja outo hiljaisuus käsittelee taolaista uskontoa. Tietenkin enimmin viitataan Tao te ching -nimiseen teokseen, josta kirjoitin minäkin, tämänmoista. Tao te chingin suomentaja Pertti Nieminen toteaa Kaplinskin käsittelevän esseessään Laotsen opista vain osaa. Ymmärtääkseni Kaplinski käsitteleekin taolaisuutta tärkeältä osin runoilijana ja runoilijan näkökulmasta. Tämä nousee esiin esseen lopulla. Luoko runoilija itse runon vai tuleeko se jostain hänen ulkopuoleltaan? Onko taideteos parhaimmillaan kun se on harkittu vai silloin kun se syntyy ajattelematta, kuin itsestään?

Valikoiman loppupuolella Kaplinski herkeää ekologisen synkkäsävyiseksi. Tosin hän kirjoittaa myös utopiasta, jollaista pitää jossain määrin mahdollisena. Kaikki toivo ei ollut menetetty ihmislajin suhteen vielä vuonna 1968. Vuonna 1980 Loomingissa julkaistu essee Erehtyminen on inhimillistä (Eksimine on inimlik) käsittelee erehtymisen, virheen mahdollisuutta ja todennäköisyyttä ihmisyhteisöjen kohtalon sinettinä. Tuohon aikaan suurimpana uhkakuvana monilla olivat ydinaseet, mutta Kaplinski näki jo tuolloin myös erilaisten ekologisten ja sosiaalisten uhkien kasvun. Tästä pieni näyte:

Niin me kaiken lisäksi riistämme luontoa, jonka täytyy maksaa meidän velkamme ja lieventää meidän konfliktejamme. Herää vain kysymys, miten kauan tätä luonnon yltäkylläisyyttä riittää. Kun luonto ei enää jaksa kantaa meidän virheitämme, tulee hyvin kriittinen aika, jolloin ihmiskunnan on ekologisten ongelmien lisäksi törmättävä myös jyrkästi terävöityviin sosiaalisiin ongelmiin, joita ovat elintason lasku, työttömyys, konfliktit eri sosiaaliryhmien välillä, kiristyvä kilpailu joka alalla.

Kirjassa on 228 sivua. Lueskelin sitä ehkä viikon. Voisin lukea lisääkin näitä Kaplinskin esseitä, katsoo häntä, jos vaikka parin vuoden kuluttua järjestyisi aikaa. On mielenkiintoista huomata miten neuvosto-Virossa on ollut mahdollista kirjoittaa ja julkaista näin avoimesti pohdiskelevaa, koko maailman ilmiötä tarkastelevaa tekstiä, jolla on sanottavansa tänäkin päivänä.