Jaan Kaplinski: Olemisen avara hiljaisuus

Viron sosialistisessa neuvostotasavallassa vaikuttanut runoilija Jaan Kaplinski (s. 1941) kirjoitti runojen lisäksi mm. esseitä, joita julkaistiin neuvosto-Viron ilmeisen vireissä kulttuurilehdissä. Luin kirjan verran Kaplinskin esseitä, jotka valikoi ja suomensi Juhani Salokannel. Vuonna 1982 ilmestynyt valikoima Olemisen avara hiljaisuus sisältää alaotsikkonsa mukaisesti esseitä ihmisestä, luonnosta, runoudesta. Esseet ilmestyivät alunperin vuosina 1968 – 1980, suurin osa Looming-aikakausjulkaisussa, pari Sirp ja Vasar -lehdessä ja laaja kulttuuria ja ekosysteemejä käsittelevä essee Eesti Loodus -lehdessä.

Kuten odottaa sopii, kirjoittaa runoilija Kaplinski runoudesta ja laajemminkin kirjallisuudesta. Eri näkökulmista kirjallisuusaihetta lähestyvät esseet käsittävät noin puolet kirjasta. Runouden tehtävä vaikuttaisi Kaplinskin mukaan olevan maailman entropian, luonnonmukaisen epäjärjestyshakuisuuden keskellä kiteyttää jotakin tästä kaikesta runoksi. Okei, voi olla. Jostakin syystä nykyrunouden ”negentropia” ei vain aina ota avautuakseen minulle. Joka tapauksessa Kaplinski esittää esimerkein miten Viron runous kehittyi ensin saksalaisten, sitten vähän kerrassaan ranskalaisten esikuvien mukaisesti, mutta kansan käsitys runoudesta jäi nelisäkeitten tasolle. Ilmoittaudun häpeämättä osaksi tätä kansaa niin suomalainen ja savolainen kuin olenkin.

Yhdessä esseessä Kaplinski keskittyy vertailemaan Ernest Hemingwayn pienoisromaania Vanhus ja meri ja virolaisen A. H. Tammsaaren novellia Isoisän kuolema. Suomalaista lukijaa helpotetaan sillä, että Tammsaaren lyhyt novelli on suomennettuna heti esseen jälkeen. Tämä vertailu on hauska sattuma, sillä kun minä luin Hemingwayn romaanin, vertailin sitä Silene Lehdon runokokoelmaan. Ajatuksiani voi lukea tästä kautta. Jokseenkin olemattomassa määrin käsittelen kirjoituksessani samoja asioita kuin Kaplinski omassa vertailussaan. Kaplinski tarkastelee länsimaisen ja vanhan virolaisen (tai laajemmin ”vanhan Pohjois-Euraasian yli Itä-Aasiaan ja myös Amerikkaan” yhdistyvän) kulttuurin keskinäisiä eroja. Hän toteaa länsimaiseen kulttuuriin kuuluvan nuoruuden ja voiman ihannoinnin, kun taas virolaisessa kulttuurissa vanhoissa asuu viisaus.

Minua viehättää Kaplinskin ajattelussa itäinen suuntaus. Essee Olemisen avara ja outo hiljaisuus käsittelee taolaista uskontoa. Tietenkin enimmin viitataan Tao te ching -nimiseen teokseen, josta kirjoitin minäkin, tämänmoista. Tao te chingin suomentaja Pertti Nieminen toteaa Kaplinskin käsittelevän esseessään Laotsen opista vain osaa. Ymmärtääkseni Kaplinski käsitteleekin taolaisuutta tärkeältä osin runoilijana ja runoilijan näkökulmasta. Tämä nousee esiin esseen lopulla. Luoko runoilija itse runon vai tuleeko se jostain hänen ulkopuoleltaan? Onko taideteos parhaimmillaan kun se on harkittu vai silloin kun se syntyy ajattelematta, kuin itsestään?

Valikoiman loppupuolella Kaplinski herkeää ekologisen synkkäsävyiseksi. Tosin hän kirjoittaa myös utopiasta, jollaista pitää jossain määrin mahdollisena. Kaikki toivo ei ollut menetetty ihmislajin suhteen vielä vuonna 1968. Vuonna 1980 Loomingissa julkaistu essee Erehtyminen on inhimillistä (Eksimine on inimlik) käsittelee erehtymisen, virheen mahdollisuutta ja todennäköisyyttä ihmisyhteisöjen kohtalon sinettinä. Tuohon aikaan suurimpana uhkakuvana monilla olivat ydinaseet, mutta Kaplinski näki jo tuolloin myös erilaisten ekologisten ja sosiaalisten uhkien kasvun. Tästä pieni näyte:

Niin me kaiken lisäksi riistämme luontoa, jonka täytyy maksaa meidän velkamme ja lieventää meidän konfliktejamme. Herää vain kysymys, miten kauan tätä luonnon yltäkylläisyyttä riittää. Kun luonto ei enää jaksa kantaa meidän virheitämme, tulee hyvin kriittinen aika, jolloin ihmiskunnan on ekologisten ongelmien lisäksi törmättävä myös jyrkästi terävöityviin sosiaalisiin ongelmiin, joita ovat elintason lasku, työttömyys, konfliktit eri sosiaaliryhmien välillä, kiristyvä kilpailu joka alalla.

Kirjassa on 228 sivua. Lueskelin sitä ehkä viikon. Voisin lukea lisääkin näitä Kaplinskin esseitä, katsoo häntä, jos vaikka parin vuoden kuluttua järjestyisi aikaa. On mielenkiintoista huomata miten neuvosto-Virossa on ollut mahdollista kirjoittaa ja julkaista näin avoimesti pohdiskelevaa, koko maailman ilmiötä tarkastelevaa tekstiä, jolla on sanottavansa tänäkin päivänä.