Andres Kasekamp: Baltian historia

Kanadanvirolainen Andres Kasekamp (s. 1966) kirjoitti vuonna 2010 julkaistun teoksen A History of the Baltic States. Kirja ilmestyi vuonna suomeksi vuonna 2013 Irina Kyllösen suomentamana nimellä Baltian historia.

Luin tämän kirjan, koska olen lähdössä Baltiaan reissulle vaimon kanssa enkä tiennyt oikeastaan mitään Baltian historiasta ennen tätä. Nyt on jo vähän käsitystä aiheesta. Kasekampin kirja on kolmen maan historiaksi lyhyehkö, takakannessa mainitaankin sen sopivan oppikirjaksi. Kirja soveltui siis minunlaiselleni hitaalle lukijalle mitä mainioimmin. Kirjoitan seuraavaksi muutamia mieleen tulevia seikkoja luetun suhteen.

Kirjan alussa Kasekamp selkeästi huomauttaa, että vaikka Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua ovat monessa suhteessa keskenään samankaltaisia, on niillä erojakin. Viron kieli kuuluu suomalais-ugrilaiseen kieliryhmään, kun taas latvia ja liettua muodostavat oman, balttilaisten kielten ryhmänsä. Toisaalta, Latvia ja Viro joutuivat jo 1200-luvulla ellei ennemminkin saksalaisten ritarien valloittamiksi. Siitä seurasi näille kansoille sen seitsemänsadan vuoden orjuus, joka päättyi vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen koittaneen itsenäistymisen myötä. Viro ja Latvia oli jaettu siten, että Vironmaan ja Kuurinmaan välissä Väinäjoen molemmin puolin sijaitsi Liivinmaa, jossa asui sekä viron- että latviankielistä väkeä. Alueella sijaitsivat Tartto, Pärnu ja Riika. Kielialueisiin perustuva nykyinen Latvian ja Viron välinen raja tuli voimaan vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen! Latvian ja Viron uskonnoksi muodostui luterilaisuus. Tosin Määristä alueelle kulkeutunut herrnhutilaisuus oli jossain vaiheessa tärkeässä asemassa, se korosti lukutaidon ja siten vissiin henkilökohtaisen Sanan tutkimisen merkitystä.

Liettua sen sijaan pysyi pitkään itsenäisenä maana tai kansana. Tosin sekin kansa koostui mm. hurjasta soturiheimosta žemaiteista (alankolaisista) ja aukštaiteista (ylänköläisistä). Liettualaisten kohtalo kytkeytyi yhteen puolalaisten kanssa. Puolan kuningaskunta ja Liettuan suuriruhtinaskunta muodostivat 1300-luvun lopulla personaaliunionin, jota hallitsi pitkään alunperin liettualaisesta hallitsijasta Jogailasta lähtenyt Jagellojen hallitsijasuku. Yhdessä Puolan kanssa Liettua oli aikansa suurvalta vielä 1500-luvulla halliten nykyisen Valko-Venäjän ja Ukrainan seutuja Mustalle merelle asti. Liettua oli Euroopan viimeinen maa, joka omaksui kristinuskon ja senkin liettualaiset ottivat vastaan lähinnä valtiosopimussyistä, Jogailan noustessa Puolan kuninkaaksi ja Liettuan suuriruhtinaaksi. Siihen asti ja monin paikoin vielä sen jälkeenkin Liettuassa vallitsi oma uskonto, jossa pääjumalana oli Perkunas. Liettualaisetkin olivat sittemmin hyvän tovin kalvinisteja, kunnes muudan hallitsija määräsi kalvinistit pois Vilnasta ja maasta tuli Puolan tapaan taas katolinen.

Ehkä kiinnostavinta kirjassa on kuvaus kunkin maan kansallisesta heräämisestä. Monelta osin herääminen eteni samankaltaisia latuja kuin Suomessa. Kirjassa huomautetaankin, että kansallisella heräämisellä on omat tunnistettavat etappinsa. Ensin tulevat yksilöt, jotka huomauttavat, että kansahan tässä ollaan, sitten paljon myöhemmin tulee useampia aiheeseen hurahtaneita ja vasta kauan tämän jälkeen sägenet leviävät koko kansan keskuuteen. Tärkeätä tässä kansallisen tunteen nousussa on luku- ja kirjoitustaito. Sitten tarvitaan väyliä, joitten kautta kirjoitettua sanaa levitetään vaikka tšoari miten vastustelisi. Esim. Liettuassa sanomalehtiä ja kirjoja painettiin ja julkaistiin Itä-Preussissa ja sitten salakuljetettiin Liettuaan. Tuhansia henkilöitä pidätettiin, mutta homma eikun eteni.

Kuten tunnettua kaikki Baltian maat olivat pitkät ajat ensin Venäjän tsaarin vallan alla ja sitten vielä hirveämmissä pihdeissä neuvostoaikana. Tuntui aika musertavalta lukea, miten paljon Baltian väkeä on kuollut toisen maailmansodan melskeissä. Juutalaisia oli natsien toimesta murhattu yksin Liettuassa kaksisataatuhatta eli lähes kaikki. Sodanaikaiset kyyditykset olivat vieneet yli 40.000 balttia Siperiaan, harva oli jäänyt henkiin. Sodan aikana virolaiset upseerit oli tuhottu leireillä. Niinpä ei ole tarpeen ihmetellä millaisella kiireellä baltit hakeutuivat ensin irti Neuvostoliitosta, sitten EU:n ja Naton suojiin.

Kirjassa on viitteineen, hakemistoineen, lukemistoineen ja aikajanoineen 349 sivua. Luin sen läpi muutamassa viikossa. Välillä valvoin täällä kodossani remontteja ja vietin juhannusta. Tulipahan tässäkin kuussa yksi kirja luettua.