Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset

Ruotsissa asuva suomalaissyntyinen toimittaja ja kirjailija Kalle Kniivilä (s. 1965) kirjoitti vuonna 2016 julkaistun kirjan Neuvostomaan lapset, jonka täsmentävä alaotsikko on Baltian venäläiset. Luin sen. Lukeminen oikeni kymmenessä päivässä, joskin välillä kävin Liettuassa, jona aikana luin vain menomatkalla lentokentällä ja koneessa. Matkan jälkeen pidin pari päivää ruohonleikkuu- ja Kallaveden risteily -taukoa, niin että kaikkiaan itse lukemiseen käytin aikaa viitisen päivää.

Sanon heti kärkeen, että Kniivilän kirja on erittäin hieno teos, ajattelin hankkia sen itselleni, nyt luin kirjaston kirjan. Ensinnäkin kokeneen toimittajan ote näkyy selvästi, teksti etenee tehokkaasti, haastateltavat saavat puheenvuoronsa ja tekstistä näkee mikä on haastatellun sanomaa mikä taas kirjoittajan kysymys, kommentti tai pohdiskeleva mielipide. Kerrottava on hyvässä järjestyksessä, kirjan rakenne tukee kerrontaa. Haastattelujen maantieteellinen järjestys antaa lukijalle selkeän käsityksen siitä, missä kohti Baltiaa ollaan etenemässä. (Kirjan lopusta löytyy myös kartta, jonne kohteet on merkitty.) Kerrotusta voi myös helposti bongata eroavaisuudet eri Baltian maiden osalta.

Kirjan aihe on Baltian venäjänkielisen väestön tilanne Baltian maitten uuden itsenäistymisen ja Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen. Kuten kirjan lopussa mainitaan, eivät Baltian venäläiset tietenkään ole yksi yhtenäinen, samankaltaisesti ajattelevien ihmisten ryhmä. Joukkoon mahtuu monenlaisia kohtaloita, monenlaisia tulkintoja tapahtuneesta ja monenlaisia näkemyksiä siitä mikä nyt olisi hyväksi. Kniivilän kirjan kautta lukija voi kuitenkin harimoida jonkinlaista kuvaa yleisestä tilanteesta. Voi esimerkiksi muodostaa oman näkemyksensä Viron sekä Latvian omaksumasta kansalaisuuslaista kielikokeineen tai kielen tarkastusvirastosta, joka voi määrätä ihmisille tuntuvat sakot puutteellisesta latvian kielen taidosta. Viron ja Latvian venäjänkielisen väen muukalaispassien ongelmaa ei sen sijaan ole Liettuassa, joka myönsi Liettuan kansalaisuuden kaikille maassa uuden itsenäistymisen hetkellä asuneille sekä paluumuutto-oikeuden niille, joitten juuret ovat Liettuassa. Lukija voi myös miettiä integraation ongelmia koulutusjärjestelmässä, jossa jo alakouluikäisillä venäläisessä koulussa 30 % opetuksesta tapahtuu asuinmaan – latvian tai liettuan kielellä.

Kniivilä on toteuttanut kirjansa käymällä paikan päällä haastattelemassa ihmisiä. Näitten haastattelujen perusteella hän on koostanut todella moniäänisen kuvauksen Baltian venäläisten elämästä. Haastattelut on järjestetty paikkakunnittain niin, että kirjassa edetään läpi Baltian Venäjän rajalta Venäjän rajalle, mikä sekin on erittäin kuvaavaa sekä Baltialle että varsinkin sen venäjänkielisille. Ensimmäiset haastattelut on tehty Virossa, Narvan rajakaupungissa ja lopulta Kniivilä päätyy liettualaisen kuohuviinin nautintaan Kuurinkynnäkselle, Liettuan ja Venäjän (Kaliningrad) rajalle. Taustalta hahmottuu myös kuva Baltian tasavaltojen eroista ja yhtäläisyyksistä, kielikysymyksen lisäksi koulutuksen, talouden ja infrastruktuurin osalta. Kuten Baltian venäjänkieliset, ovat myös Baltian tasavallat erilaisia keskenään ja sisäisiäkin eroja löytyy joka maasta. Myös historian tarkastelu saa osansa, kun Kniivilä vierailee Vilnan tuhotun juutalaisyhteisön Amerikoihin siirretyn yliopiston 90-vuotisjuhlassa Vilnassa. Venäjänkielistä yliopisto-opetusta Baltian maista ei ilmeisesti ole saatavissa, vaikka venäjänkielisten osuus onkin merkittävä, minkä jo vierailu Vilnassa minulle todisti. Näin sitä meillä EU:ssa.

Kirjassa on 295 sivua. Suosittelen.