Ruotsissa asuva suomalaissyntyinen
toimittaja ja kirjailija Kalle Kniivilä (s. 1965) kirjoitti vuonna
2016 julkaistun kirjan Neuvostomaan lapset, jonka täsmentävä
alaotsikko on Baltian venäläiset. Luin sen. Lukeminen oikeni
kymmenessä päivässä, joskin välillä kävin Liettuassa, jona
aikana luin vain menomatkalla lentokentällä ja koneessa. Matkan
jälkeen pidin pari päivää ruohonleikkuu- ja Kallaveden risteily
-taukoa, niin että kaikkiaan itse lukemiseen käytin aikaa viitisen
päivää.
Sanon heti kärkeen, että Kniivilän
kirja on erittäin hieno teos, ajattelin hankkia sen itselleni, nyt
luin kirjaston kirjan. Ensinnäkin kokeneen toimittajan ote näkyy
selvästi, teksti etenee tehokkaasti, haastateltavat saavat
puheenvuoronsa ja tekstistä näkee mikä on haastatellun sanomaa
mikä taas kirjoittajan kysymys, kommentti tai pohdiskeleva
mielipide. Kerrottava on hyvässä järjestyksessä, kirjan rakenne
tukee kerrontaa. Haastattelujen maantieteellinen järjestys antaa
lukijalle selkeän käsityksen siitä, missä kohti Baltiaa ollaan
etenemässä. (Kirjan lopusta löytyy myös kartta, jonne kohteet on
merkitty.) Kerrotusta voi myös helposti bongata eroavaisuudet eri
Baltian maiden osalta.
Kirjan aihe on Baltian venäjänkielisen
väestön tilanne Baltian maitten uuden itsenäistymisen ja
Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen. Kuten kirjan lopussa mainitaan,
eivät Baltian venäläiset tietenkään ole yksi yhtenäinen,
samankaltaisesti ajattelevien ihmisten ryhmä. Joukkoon mahtuu
monenlaisia kohtaloita, monenlaisia tulkintoja tapahtuneesta ja
monenlaisia näkemyksiä siitä mikä nyt olisi hyväksi. Kniivilän
kirjan kautta lukija voi kuitenkin harimoida jonkinlaista kuvaa
yleisestä tilanteesta. Voi esimerkiksi muodostaa oman näkemyksensä
Viron sekä Latvian omaksumasta kansalaisuuslaista kielikokeineen tai
kielen tarkastusvirastosta, joka voi määrätä ihmisille
tuntuvat sakot puutteellisesta latvian kielen taidosta. Viron ja
Latvian venäjänkielisen väen muukalaispassien ongelmaa ei
sen sijaan ole Liettuassa, joka myönsi Liettuan kansalaisuuden
kaikille maassa uuden itsenäistymisen hetkellä asuneille sekä
paluumuutto-oikeuden niille, joitten juuret ovat Liettuassa. Lukija
voi myös miettiä integraation ongelmia koulutusjärjestelmässä,
jossa jo alakouluikäisillä venäläisessä koulussa 30 %
opetuksesta tapahtuu asuinmaan – latvian tai liettuan kielellä.
Kniivilä on toteuttanut kirjansa
käymällä paikan päällä haastattelemassa ihmisiä. Näitten
haastattelujen perusteella hän on koostanut todella moniäänisen
kuvauksen Baltian venäläisten elämästä. Haastattelut on
järjestetty paikkakunnittain niin, että kirjassa edetään läpi
Baltian Venäjän rajalta Venäjän rajalle, mikä sekin on erittäin
kuvaavaa sekä Baltialle että varsinkin sen venäjänkielisille.
Ensimmäiset haastattelut on tehty Virossa, Narvan rajakaupungissa ja
lopulta Kniivilä päätyy liettualaisen kuohuviinin nautintaan
Kuurinkynnäkselle, Liettuan ja Venäjän (Kaliningrad) rajalle.
Taustalta hahmottuu myös kuva Baltian tasavaltojen eroista ja
yhtäläisyyksistä, kielikysymyksen lisäksi koulutuksen, talouden
ja infrastruktuurin osalta. Kuten Baltian venäjänkieliset, ovat
myös Baltian tasavallat erilaisia keskenään ja sisäisiäkin eroja
löytyy joka maasta. Myös historian tarkastelu saa osansa, kun
Kniivilä vierailee Vilnan tuhotun juutalaisyhteisön Amerikoihin
siirretyn yliopiston 90-vuotisjuhlassa Vilnassa. Venäjänkielistä
yliopisto-opetusta Baltian maista ei ilmeisesti ole saatavissa,
vaikka venäjänkielisten osuus onkin merkittävä, minkä jo
vierailu Vilnassa minulle todisti. Näin sitä meillä EU:ssa.
Kirjassa on 295 sivua. Suosittelen.
Jos et vielä ole lukenut Kniivilän Putinin väkeä -kirjaa, niin sopivasti voisit jatkaa sillä. Sehän on myös hyvin luettava ja informatiivinen teos.Kolmisen vuotta sitten luin, sinultakin kommentti silloin.
VastaaPoistaKiitos muistutuksesta! Tosin kyllä siitä lukemassani teoksessakin tietysti mainitaan. Minulla on kyllä jo muutama muu kirja katsottuna, mutta jos tässä näitä elon päiviä riittää, niin mikäpä jottei Putinin väkikin joskus tulisi kyseeseen.
Poista