Mika Waltari: Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta

Mika Waltari (1908 – 1979) kirjoitti salanimellä Nauticus julkaistun teoksen Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta. Kirja julkaistiin Ruotsissa keväällä vuonna 1941. Se käsittelee Baltian valtioitten liittämistä osaksi Neuvostoliittoa, siihen johtaneita tapahtumia ja liittymisen seurauksia. Sotien jälkeen, kun Suomessakin piti Neuvostoliittoa arvostella vähän sukkasillaan, kirja poistettiin kirjakaupoista ja kirjastoistakin, kunnes vuonna 2008 siitä julkaistiin uusi painos.

Uuden painoksen alusta löytyy Seppo Zetterbergin kirjoittama johdatus lukijalle. Zetterberg kertoo Waltarin työskennelleen Suomen valtion propagandatehtävissä talvi- ja jatkosodan aikana. Zetterberg myös uumoilee syitä tämän kirjan kirjoittamiselle. Yksi selkeä syy tulee lukijallekin mieleen eli sen korostaminen, ettei talvisodassa annettu uhri ollut suinkaan turha. Suomi säilytti itsenäisyytensä, Baltian maat antoivat Neuvostoliiton ensin lupaillen ja sitten härskisti uhkaillen miehittää maansa ja sitten vielä vaalien jälkeen pyysivät saada liittyä Neuvostoliittoon. Miksi Baltian kävi niin kuin kävi, sitä Waltari käy kohta kohdalta läpi. Miksi Suomen kannattaa varoa samaa kohtaloa, on kirjan toinen aihe. Se käy ilmi, kun kirjassa tarkastellaan Baltian maitten elämän alkutaivalta Neuvostoliiton osasina.

Waltari on kirjaansa varten hyödyntänyt jo julkaistua teosta, liettualaisen Ignas Jūrkunas-Šeiniuksen kirjoittamaa ruotsiksi vuonna 1940 ilmestynyttä kuvausta Liettuan tapahtumista, Den röda floden stiger (Punainen tulva nousee). Lisäksi hän on lukenut varsinkin virolaisia lehtiä, sikäli kuin niitä on ollut saatavilla. Myös tilastotietoa varsinkin Virossa myynnissä olleitten tavaroitten hinnoista ennen Neuvostoliittoon liittymistä ja sen jälkeen on käytössä, samoin tietoa palkoista ja niistä pidätettävistä kuluista. Waltari saa mielestäni ihan uskottavasti osoitettua, että Neuvostoliiton tapa hoitaa asioita oli luvata paljon ja hyvää ja sitten antaa yhdellä kädellä lupaamansa, kun toisellä kädellä rokotti kahta kauheemmin jostain muualta. Kun Baltian maat yksi toisensa jälkeen saatiin feikkivaaleilla (äänestys% > 90) äänestämään kommunistiset kansanedustajat itselleen (muita ehdokkaita ei juuri ollut) ja nämä olivat ensi töikseen vaatineet maansa liittämistä Neuvostoliittoon, ei ulkovalloillekaan jäänyt mitään kättä pitempää Baltian krimiä vastaan.

Kirjan lopussa Waltari kuvailee osittain uskottavasti Baltian oloja keväällä 1941 ja arvailee tulevia. Syystä tai toisesta hän kuitenkin jättää kokonaan laskuista menossa olleen suursodan erittäin ilmeisen laajenemisen Baltiaan ja sen seuraukset kansalaisille. Olen näin jälkikäteen täysin varma siitä, että Baltiassa on osattu tämä asia ottaa laskelmissa huomioon, mikä on omalta osaltaan vaikuttanut vähäiseen kiinnostukseen kommunismia kohtaan. Sikäli kuin Saksa valtaisi Baltian, ei ehkä olisi kansalaiselle ihan parasta meriittiä kuulua paikalliseen kommunistipuolueeseen. Tämän Waltari sivuuttaa ja kirjoittaa virolaisten puuttuvasta halukkuudesta sitoutua kommunismiin seuraavasti:

Tällä tavoin kommunistinen puolue saa uudet jäsenensä häikäilemättömäin kiipijäin ja onnenonkijain tai elämässään epäonnistuneiden tai kuviteltuja vääryyksiä kärsineiden henkilöiden joukosta. Selvää on, että tämä ei ajan mittaan tule ainakaan parantamaan yleistä moraalia eikä turvallisuutta.

Sinänsä siteeraamani kohta on monelta osin voinut pitää paikkansakin.

Ihan kiva pikku kirja, jonka voi lukea näytteenä Waltarin monipuolisesta kiinnostuksesta historiaa ja yhteiskuntakokeiluja kohtaan. Sivuja vain 184, tuli luettua viikossa.