Luin vuonna 1227 tai sen jälkeen
kirjoitetusta latinankielisestä tekstistä suomennetun teoksen, joka
sai suomennettuna nimekseen Henrikin Liivinmaan kronikka.
Vuonna 2003 julkaistun suomennoksen tekivät Maijastiina Kahlos ja
Raija Sarasti-Wilenius. Tietoni kronikasta ovat peräisin
tästä suomennoksesta, jonka alkupuheen kirjoitti Seppo
Zetterberg. Alkuteoksen nimenä mainitaan Heinrici Chronicon
Livoniae.
Alkuteos on siis 1200-luvun
alkupuolelta, joskin vanhin säilynyt versio löytyi vuonna 1862
puolalaisen aatelissuvun kirjastosta. Sen arvellaan olevan kopio,
joka on peräisin 1200 – 1300-lukujen taitteesta. Kirjoittajan
arvellaan olleen saksalainen pappi nimeltä Henrik. Näin voidaan
hyvällä syyllä olettaa, vaikka yhtään ainutta selkeästi
ilmaistua tämänsuuntaista tietoa ei tekstissä esitetä.
Henrikin on joskus arveltu myös olleen lättiläinen (latvialainen),
siihen viittaa hänestä käytetty suomenkielinen nimikin, Henrik
Lättiläinen. Zetterberg taitaa suositella nimeksi Lätin Henrik.
Henrikin Liivinmaan kronikka on oman
aikansa historiankirjoitusta, tosin täyttä objektiivisuutta ei
liene tavoiteltu. Aiheena on Liivinmaalle ennen muuta Saksasta
suuntautunut miekkalähetys. Ristiretkiksikin niitä nimitetään.
Ristiretki tarkoittaa jonkinlaista pyhää sotaa, nk. pakanoitten
käännyttämistä vaikka väkivalloin kristinuskoon. Väkivaltaa
kirjasta ei todella puutu. Siitä pieni esimerkki keskikammottavasta
päästä:
Karedan kylä oli silloin hyvin kaunis,
suuri ja väkirikas, kuten yleensäkin Järvamaalla ja koko Virossa
kaikki kylät, joita meidän miehemme vähän myöhemmin tuhosivat ja
polttivat. Kolmen päivän jälkeen he palasivat saaliineen ja
polttivat lähistöllä sijaitsevat kylät ja maakunnat, nimittäin
Mõhun ja Nurmegunden. Viimein he saapuivat järvelle, jonka nimi on
Võrtsjärvi, ja jäätä myöten kulkien palasivat hyvillä mielin
Liivinmaalle.
Kronikassa kuvattu ajanjakso käsittää
vuodet 1184 – 1227. Liivinmaa, latinaksi Livonia, tarkoittaa tässä
suunnilleen nykyisen Latvian ja nykyisen Viron alueita. Tuolloin
niitä asuttivat heimot, Latvian alueelta tärkeimpinä tekstissä
mainitaan suomensukuista kieltä puhuneet, Riianlahden rantoja
asuttaneet liiviläiset sekä balttilaiset lätit (yleisnimi
”latvialaisille” heimoille). Viro oli jakautunut maakuntiin,
joilla oli osaksi keskenään erilaiset luonteet. Suurin osa kirjasta
käsittelee virolaisten käännyttämistä, johon myös liiviläiset
ja lätit ottivat osaa. Tärkein ero Saksasta ja muualta Euroopasta
saapuneisiin ristiretkeläisiin oli se, etteivät Liivinmaan heimot
olleet erityisempiä soturikansoja. Tosin saarenmaalaiset tuntuivat
harrastaneen merirosvousta ja muuta kiusantekoa, samoin kuurilaiset
Riianlahden eteläpuolella. Liivinmaan eteläpuolen liettualaiset
heimot tekivät rosvoretkiä Liivinmaalle hyvin tottuneesti, siellä
puuhailivat myös venäläiset.
Vaikka sotilaallinen etulyöntiasema
olikin ammattisotilailla – kalparitareilla ja muilla
ristiretkeläisillä – oli liivinmaalaisten etuna kansan runsaus
valloittajiin verrattuna. Tästä syystä pakanain käännytys
kestikin kymmeniä vuosia. Lopuksi paikalle lehahti paavin legaatti
Vilhelm Modenalainen. Henrikin kuvailun perusteella vaikuttaa
siltä, että kaikki halusivat nähdä ja kuulla häntä. Tulee
mieleen paavin hiljattainen Baltian kiertue. Kirjan keskeisin hahmo
on kuitenkin kolkytvuotinen Riian piispa Albert von Buxhoevden.
Hänen itsepintainen toimintansa mursi lopulta liivinmaalaisten halun
olla omia isäntiään ja harjoittaa omaa uskontoaan. Naishahmoista
tärkein on Neitsyt Maria. Liivinmaasta käytettiin
roomalaiskatolisessa maailmassa nimitystä Marian maa.
Suomennos on sujuva ja helppolukuinen, tosin tekstissä on tiettyä junnaavuutta, kun ne
pakanat eivät ota lopettaakseen vastaanhangoittelua. Vaikka
erityisempää tapakulttuurin kuvausta ei sotataitoa lukuunottamatta
paljoa löydy, antaa teos kuitenkin meitsille mielenkiintoisen
kuvauksen keskiaikaisen, esikristillisen ajan Baltiasta.
Kirjassa on 264 sivua. Lukeminen kesti
kaksitoista päivää.