Puolalaisen Stanisław
Lemin teksteistä
valikoitu kolmiosainen kuunnelmasarja Arcturuksen
kaatopaikka vuodelta 1983
tuli kuunneltua eilen Yle
Areenasta. Kuunnelmasarja
käsittää jaksot:
Prinssi
Ferrix ja prinsessa Kide,
suomentaja Matti Kannosto, ohjaaja Kari Paukkunen
Elektroninen
runoilija,
suomentaja Matti Kannosto, runojen suomennus Esko Salervo, ohjaaja
Kari Paukkunen
Maimos
omasyntyinen,
suomentaja Esko Salervo, ohjaaja Outi Valle.
Kaikki
jaksot on dramatisoinut Esko Salervo.
Seuraavaksi
muutamia valikoituja ajatuksiani Arcturuksen kaatopaikan tiimoilta.
Tyylilajina on scifi. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikissa
tarinoissa on mukana teknisiä, yleensä sähköisiä vempeleitä.
Niitten vempeleitten toiminnassa lienee jonkinmoista logiikkaa, en
ole mikään tekninen hahmo, joten se ei minua kiinnosta vähääkään.
Oikeesti
näissä kaikissa tarinoissa puhutaan ihmisestä. Mukana tosin on
vain yksi ihmishahmo, prinssi Ferrixin
kilpakosijaksi ilmaantuva valjunkainen.
Kaikki muut hahmot ovat koneita, yleensä tietokoneita, kuten keksijä
Trurl,
joka päättää kehittää elektronisen runokoneen. Hän on
aikaisemmissa keksinnöissään karkeasti epäonnistunut, mutta nyt
Lem lempeässä tai vähemmän lempeässä viisaudessaan antaa
Trurlin onnistua.
Maimos
omasyntyinen taas on
Arcturuksen kaatopaikalla sattuman ja entropian synnyttämä,
irrallisista tavaroista kasautuva, jotenkuten toimiva ajatteleva
kone. Maimos pitää aluksi itseään täydellisenä. Aistinelimensä
ja muistinsa menetettyään hän yrittää sitten luoda
olemassaololleen viisaustieteellisen selityksen ja tarkoituksen.
Aluksi hän arvelee Gozmoksen
ympäröivän häntä. Myöhemmin hän hylkää tämän ajatuksen
alkaen uskoa Gozmoksen olevan hänen sisällään. Pehmeä-ääninen
Paavo Pentikäinen
esittää Maimosta, joka alkaa viihdyttää itseään luomalla
päivittäin sisäiseen Gozmokseensa erilaisia olentoja, joilla on
tiettyjä tavoitteita toimissaan. Pahaksi onneksi nämä tavoitteet
risteävät ja syntyy sotia. Mutta ainahan voi alkaa alusta ja luoda
jotain uutta!
Trurl
sen sijaan tavoittelee omassa kertomuksessaan täydellistä
runokonetta. Kilpailevien runorobottien kauhuksi Trurl onnistuu ja
todellakin täydellisesti. Lopulta hänen muualle myymänsä runokone
hehkuu kerrassaan avaruudellisen supernovamaista lumovoimaa.
Prinssi
Ferrixin tavoittelema prinsessa Kide tajuaa katseltuaan
kilpakosijoittensa kaksinkamppailua, ettei hän millään voisi elää
limaisen, röhisevän ja piereskelevän valjunkaisen kanssa, vaan hän
on kone jonka vain toisen koneen säihke voi täydellistää.
Tietyssä
mielessä tässä Lemin tarinoitten valikoimassa käsitellään saman
tyyppistä maailmaa, jota Isaac
Asimov hahmotteli
kertomuksissaan, joissa koneet joskus valloittaisivat kömpelöitten
ihmisten maailman. Itse asiassa Philip
K. Dickin romaani, josta
on tehty nyt jo kaksikin Blade
Runner-elokuvaa,
käsittelee samankaltaista teemaa. Lemin teksteissä näihin
synkänsävyisiin aihelmiin tulee mukaan koneitten lannistaman
ihmiskunnan huumori. Koneet käyttäytyvät niissä kuin ihmiset,
niillä on omia päämääriä, joita kohden ne ponnistelevat.
Inhimilliset koneet saavat ihmisen piirteitä ja silloin niistä voi
kertoa kuin ihmisistä. Koneet erehtyvät, tekevät
ohjelmointivirheitä, mesovat maailmankaikkeudessa kuin härkä
porsliinikaupassa. Täydellisyys toteutuu, kun pieni, satunnaisesta
kaatopaikkaromusta syntynyt Maimos korroosion ja muitten hajottavien
voimien toimesta lakkaa itse toimimasta Gozmoksineen kaikkineen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti