Ibsenin Kummittelijoja balettina

Sattumoisin kävi niin, että teema-kanava esittäiksen Ibsenin näytelmän Gengangere (Kummittelijoja) Norjan kansallisen baletin esityksensä. Musiikin sävelti ja esitti Nils Petter Molvær , koreografian laati Cina Espejord ja esityksen ohjasihe Marit Moum Aune. Tanssijoita oli esityksessä yhdeksän henkeä (kuin kissalla!), näytelmässä rooleja on vain viisi. Kun näytelmässä muistellaan kauan sitten tapahtuneita asioja (ne ovat niitä kummittelijoita), esitetään nämä tapahtumat baletissa eri tanssijoilla. Tämä on tarpeen jo siksi, koska kaksi muinaisista hahmoista on tapahtuma-aikaan ollut vielä lapsia.

Ibsenin näytelmä kertoo menneisyyden pahoista teoista, jotka kuten tunnettua seuraavat meittiä vielä kolmanteen ja neljänteen polveen, mistä voisimme päätellä olevamme vähintään nelijalkaisia? Ibsen halunnee kumminkin sanoa, että paha ei pakene siitä vaikenemalla – jos lähtee nelijalkaista pakoon, tulee kaksilahkeinen vastaan. Mieshän se on tietenkin aina syyllinen, ellei ihan granaattiomenaa ruveta halkomaan. Toisaalta jos ainut mitä poika isästä muistaa on se, miten isä otti pojan polvelleen ja tarjosi imettäväksi piippuaan, niin että poika oksensi, on jotain tietysti aika lailla vialla, vaikkei pojan muistoa käsittäisikään peittelevänä kuvauksena vielä pahemmasta. Ja tarjoaahan näytelmä siihen tiedostamattomat sukurutsat päälle (vrt. Kuningas Oidipus). Tosiasiassa se paha taitaa olla vain osa sitä savea, josta meidät ihmiset on muovattu.

Ibsenin murheellinen näytelmä loppuu siihen, kun poika on kertonut miksi palasi Pariisista, jossa oli alkanut saada nimeä taidemaalauksen saralla. Näytelmä päättyy auringonlaskuun, jota poika katselee hokien tylsänä ”Sol, sol...” Tämän vaikuttavan lopun ovat baletinrakentajat poimineet tanssiteoksensa alkuun. Traagillisen epätoivoinen äiti katsoo taivaalle, jossa hänen rakas poikansa loistaa aurinkona, joka vetäytyy vetisen verhon taakse. Sitäkin ennen jostain kumman syystä baletissa luetaan Ibsenin kirjoittama merkillisen tarkka näyttämökuvaus, joka päättyy mainintaan koko näyttämön taustalla näkyvästä tasaisen sateen synkistämästä vuonomaisemasta. Enpä tiedä mitä erityisempää nämä oudot alkusanat balettiesitykseen tuonevat. Nouseva aurinko sen sijaan herättää ainakin minussa uskonnollisen mielikuvan. Etten peräti sanoisi äidin jumaloivan poikaansa, aurinkoaan, joka hiipuu noustessaan.

Tanssi sinänsä on ihan helppoa katsella. Ei tarvitse itse huutaa eikä jännittää lihaksiaan niin kuni vaikkapa Holmenkollenin hiihtoja seuratessa. Varsinkin kun on hiljattain lukenut tämän näytelmän ja tietää mitä on odotettavissa. Vai tietääkö? Aluksi minun oli vaikea saada selkoa tapahtumista. Vasta pitemmälle katsellessa tajusin paremmin, että alkupalaa lukuunottamatta esitys eteni pitkälti näytelmän viitoittamaa tietä. Tosin dramaattista yksityiskohtaa – tulipaloa – ei kummaisemmin käsitelty, vähän liekkejä seiniin heijastettiin. Näytelmässä tulipalo on se tekijä, joka viimeistään romahduttaa huojuvan korttitalon.

Niin siitä tanssista piti sanoa, että semmoista kauniilla tavalla perinteitä kunnioittavaa tanssia, jossa ei uudempia piirteitäkään kavahdeta – milloin mennään mogrenilla milloin väännetään wassbergilla, kuokkaakin kokeillaan. Musiikista voi sanoa samat. Ja puvustuksesta ja lavastuksesta ja sen semmoisesta.

Olisi kyllä kivampi nähdä näistä Ibsenin näytelmistä se Samfundets stötter (Yhteiskunnan tukipylväät, tai pylväät tai tukeet, suomennoksia löytyy). Mieluiten ihan klassillisena näytelmänä, jos saan pyytää. Ja pyytäähän saa, eri asia kuulooko kukkaan.