Henrik Ibsen: Valitut draamat neljäs osa

Norjalainen Henrik Ibsen (1828 – 1906) kirjoitti monta tunnetuksi tullutta näytelmää. Luin kirjaston poistoista hankkimani teoksen Valitut draamat IV, joka sisältää kolme Ibsenin näytelmää Eino ja Katri Palolan suomentamana. Teoksesta ei löydy alku- eikä jälkipuheita, joten kerron mitä kerron lukemistani näytelmistä.

Yhteiskunnan tukipylväät (Samfundets stötter, suom. Katri Palola) on kirjoitettu vuonna 1877 ja kantaesitetty seuraavana vuonna Kristianiassa. Tapahtumat sijoittuvat norjalaiseen merenrannan pikkukaupunkiin. Kunnallispolitiikka, liiketoimet ja mutkikkaat henkilösuhteet kietoutuvat juorujen epäkiitollisella myötävaikutuksella niin myrkylliseksi vyyhdeksi, että siihen sotkeutuessaan voisi koko kylä kaatua. Varsinkin kun yhteiskunnan tukipylväitten jalat osoittautuvat vähintään yhtä savisiksi kuin keskimäärin muittenkin.

Aluksi vaikuttaa siltä, että näytelmä on niin asetelmallinen, että heti arvaa mitä lopussa tapahtuu. Asetelma on kieltämättä kovin selkeä, mutta osaava kirjoittaja on saanut tarinan elämään luodatessaan hahmojensa menneisyyttä lähemmin. Kurjilla ratkaisuilla on vaikuttimensa, riittävätkö ne sitten muuhun kuin selityksiksi, sen näytelmä jättää nätisti auki. Merenkulusta ja sivuraiteista tuli niin norjalainen fiilinki, että olisi ihan kivan nähdä tämä alkukielisenä esityksenä.

Nukkekoti (Et dukkehjem, suom. Eino Palola) on julkaistu vuonna 1879 ja kantaesitetty Kristianiassa vuonna 1880. Odotin tältä näytelmältä jotakin ihan muuta kuin mitä siitä irti sain. Olin nähnyt näytelmän Kuopion teatterin studionäyttämöllä, kun vielä opiskelin peruskoulun yläasteella. Siitä esityksestä jäi mieleeni Pirkko Nurmi, joka esitti sivuroolissa rouva Lindeä. Hän oli hiljattain esittänyt Edith Södergrania tv-elokuvassa Maa jota ei ole. Kun hän käveli hymyilevänä ohitseni Niiralankadulla teatterin kupeella talvisena pakkaspäivänä tuntui kuin olisin kohdannut itsensä Edithin.

Lisäksi muistan, että esityksen aikana yksi Aila nauroi kulakalla äänellä moniaita kertoja.

Nyt lukiessani hämmästyin miten näytelmässä tärkeällä sijalla oli väärennetty allekirjoitus. Olen itse väärentänyt veljeni kuolintodistuksen kopion vuosikymmeniä sitten. Minunkin tarkoitukseni oli hyvä ja vaikka rikokseni on Suomen lain mukaan vanhentunut, voisi minut vetää siitä käräjille tietyssä ulkomaassa, tietyin edellytyksin.

Ilmeisesti näytelmä tunnetaan kuitenkin siitä miten nainen ryhtyy penäämään oikeuttaan ajatella ja toimia itsenäisesti, aviomiehestään riippumatta. Tämä juonenkuvio tupsahtaa mielestäni näyttämölle kovin yllättäin enkä lukijana oikein kokenut tapahtumia siltä osin täysin toimivina. Jotenkin etäisesti muistelen, että Kuopion teatterin esityksessä jäi sama fiilis, että mitäs tässä oikein tapahtui?

Kummittelijat (Gengangere, suom. Eino Palola) on julaistu vuonna 1881 ja kantaesitetty Tukholmassa vuonna 1883. Näin tämän näytelmän joskus vuosikymmenet sitten norjalaisena tv-teatteriesityksenä. Se jäi jotenkin vaivaamaan, kun en oikein tainnut päästä kärrypolulle tarinan suhteen. Nyt näitten kahden muun näytelmän kanssa putkeen luettuna vahvistuu käsitys puheena olevain näytelmäin liittymisestä teemaltaan toisiinsa. Kaikissa käsitellään menneisyyden rötöksiä, sitä miten menneestä on päästävä eroon, jotta elämä voisi lähteä terveemmille taipaleille. Kummittelijat sopii draama-valikoiman loppuun, koska sen loppu ei ole lainkaan onnellinen. Jokseenkin kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen. Puhdistava totuus ei tarjoa valoisampaa näkymää näytelmän hahmoille. Vaikka näytelmä päättyykin auringonnousuun, ei se merkitse uutta alkua, vaan kaiken loppua. Isien synnit mennä vutkuttavat eteenkinpäin eikä niitä kirkasta sen enempää rehellisyys kuin rakkauskaan.

Luin kirjan muutamassa päivässä, kun muilta puuhiltani kerkesin. Sivuja on 284.