Sieluni on alelaari

Kotikirjasto peräkammarissa.

Blogiystäväni Jorma Jormito kuvaili mainiossa blogissaan Peegee hydatoon kotikirjastoaan. Hän arveli kotikirjaston muodostavan omistajansa sielunmaiseman. Varmaan niin onkin, mikäli kirjat on hankittu sielulla ja sydämellä. Sain tästä pontimen käydä läpi omaa kotikirjastoani.

Kyllähän lukija tietää, että kirjastoja on kaiken kokoisia. Pienet sivukirjastot tulevat toimeen sivullisella siitä mitä suurissa kaupunginkirjastoissa on tarjolla. Meidän kotimme kirjat, elokuvat ja musiikkitallenteet eivät oikeastaan edes muodosta mitään kirjastoa. Kirjallinen, kuvallinen ja säveleellinen omaisuutemme on niin vähäinen määrältään ja laadultaan niin kirjavan sattumanvarainen, että alelaari tai kierrätyskeskus olisivat sopivampia sanoja kuvaamaan kertynyttä kokonaisuutta. Siten kaiketi sielunmaisemani on sen mukainen, sieluni on alelaari, maisemani kierrätyskeskus.

Se tosiseikka, että olen hankkinut kirjat ja elokuvat silloin kun niitä on halvalla saanut, johtuu säästäväisyydestäni. Ehkä samaa säästäväisyyttä osoittaa sekin, että iso osa kirjoistani on vielä lukemati. Elokuvia katselen yleisimmin tv:stä, musiikkia kuuntelen radiosta.

Päivisin minulla on kotona usein radio auki. Yle Radio1 esittää sellaista ohjelmaa, jota yleensä jaksan kuunnella: keskusteluja ja klassillista musiikkia. Mukavana poikkeuksena kanavan ohjelmistosta löytyy maanantai-lauantai-päivinä klo 9 – 10 esitettävä vanhoja iskelmiä soitteleva Muistojen bulevardi. Viime aikoina olen jättänyt sen soimaan, kun menen kolaamaan ja kissat joutuvat olemaan kotona keskenään. Kissat kuuntelevat nukkuissaan niin Sinatraa ja Zetterlundia kuin Carolaakin. Maailmanmusiikkia ja jatsia on kuultu Radio1:ltä iltapäivisin jo pitempään, myös muita poikkeamia klassisesta tarjonnasta on alkanut ilmaantua, uutena säveltäjä, musiikkitoimittaja Aki Yli-Salomäen ohjelma Epäilyttävän uutta, joka esittelee taidemusiikkia tältä vuosituhannelta.

DVD-osasto

Mutta minunhan piti kertoa sielunmaisemastani! Vai jokos minä kerroin? Laskin nyt kerrankin kirjojeni ja elokuvieni ja musiikkitallenteitteni määrän. Tässä tulos:

kirjoja n. 350 kpl

dvd-elokuvia n. 100 kpl

bluray-elokuvia n. 20 kpl

cd-levyjä n. 200 kpl

c-kasetteja n. 60 kpl

Etikettikokoelma.

Olohuoneen juomapöytä.

 

Ei ihan sivukirjaston riteerit täyty. Nuo jos veisi johonkin kirjaston kierrätyshyllyyn niin saattaisi jäädä tilaa vielä muutamalle opukselle. Kirjani on sijoitettu kahteen kapoiseen kirjahyllyyn meidän lämpimään varastoomme, jota nimitän peräkammariksi. Aikoinaan oleskelin siellä paljonkin, kun tietokoneemme oli sijoitettuna sinne. Nykyään tilan varastoluonne on päässyt esiin kuin kurtturuusupehkot entisellä uimarannalla. Toisen kirjahyllyn kylkeen olen kerännyt joitakin etikettejä, jotka ovat olleet hauskoja ja joihin liittyy mukavia juomakokemuksia. Mukana on myös muutama syömäkokemus, esim. Jalostajan hernekeiton etiketti, jossa mainostetaan Mielensäpahoittaja-elokuvaa. Hernekeitto jos mikä kuuluu sieluni maisemaan.

Ja sitten tärkein. Mitkä kirjat ovat minulle rakkaimpia? Rakkaimmat kirjani ovat Leo Tolstoin kirja Tunnustuksia ja Henrikin Liivinmaan kronikka sekä liiviläisen papin Edgar Vaalgamaan kirja Valkoisen hiekan kansa. Näin ollen ymmärrän suomalaisia, jotka ovat kiinnostuneita liiviläisen runouden antologiasta. Tai ehkä minä rakastan niitä suomalaisia! Olohuoneessa minulla on pieni pöytä, jossa on hyllylevyllä muutamia kirjoja ikään kuin käsikirjastona. Harvoin niitä vilkaisen. Raamattua ja virsikirjaa joskus. Kaukosäätimet osoittavat koilliseen (tv ja soundbar). Tolstoin teos jurottaa kuvassa pöydän kannella, kahvimuki on vissiin keittiössä.