Kukkoilijat kuvissa Kuvakukossa

Rakkaat lukijani! Te varmaan ihmettelette miksi olen taas kutsunut teidät koolle. Tämän harvan kerran, kuten niin usein ennenkin, ihmettelen sitä minäkin. Aiheen antaa pakkanen ja polte auringon, niin paljon on aiheetta postausta.

Pitemmittä puheitta kerron, että eilen aamulla luin tv:n Svenska Ylen uutisotsikoista jotain elokuvasta In Bruges, på finska alltså Kukkoilijat. Ymmärsin jutussa mainittavan, että In Bruges on nykyjään kulttielokuva. Olin tästä niin hyvilläni, että yritin suomentaa tekstiä vaimolleni livenä aamiaispöydässä. Sittemmin huomasin, että jollain käännösohjelmalla oli Ylen sivuille tuotettu ihan lukukelpoinen suomenkielinen versio. Aiheena ei ollut kulttielokuva Kukkoilijat vaan saman ohjaajan viimme vuonna valmistunut elokuva The Banshees of Inisherin. Miehisiä pääosia hoitelivat tässä uudessa lehvassa In Bruges-filmistä tutut Brendan Gleeson ja Colin Farrell ja ohjaajana ja käsikirjoittajana Martin McDonagh samoin kuin In Brugesissa.

No, kirjoitin ylitsepursuvan kehupostin sille Svenska Ylen toimittajalle ja aloin jauhaa innoissani vaimolleni, että nyt se on mentävä Kuopioon katselemaan tämä uusi yheksän oscarin ehdokas. Vaimo ei väittänyt vastaan, kun kerrankin halusin omasta tahdostani lähteä johonkin. Houkuteltiin vielä tytärkin mukaan. Ja niinpä sitten puoli kuudesta puoli kahdeksaan istuimme Kuopiossa elokuvateatteri Kuvakukon menneitä aikoja henkivässä cinemasalongissa, jossa vierailin eka kerran noin vuonna 1970, samana vuonna kuin ohjaaja McDonagh syntyi – niin että ollaan suunnilleen samanikäisiä!

Niin kukkeasti kuin rakastankin elokuvaa In Bruges – tai ehkä juuri sen vuoksi – tunsin noin viiden minuutin katselun jälkeen, että tämä uutukainen ei ole tehty minua varten. Sen alkutunteen jälkeen olen koettanut selvittää itselleni miksi muut pitävät tästä irlantilaiselokuvasta, mutta minä en niinkään. En keksi muuta järkeen käypää selitystä kuin sen, että olen niin vahvasti In Bruges-elokuvan (it’s in Belgium!) lumoissa, etten kykene hyväksymään Gleesonin ja Farrellin hahmoja erilaisina kuin heidät Brüggeen sijoittuvassa seikkailussa olen tottunut näkemään. Ja silti he ovat tässä osaksi myös samankaltaisia, huumori on karskia ja sitten se ei enää olekaan huumoria vaan ylitseampuvaa karskiutta. Juuri niin käy myös Brüggessä. Päähahmot eivät ole hyviksiä mutta eivät pahiksiakaan, ainakaan aluksi. Myös tähän uuteen elokuvaan on istutettu ulkoistettu paha – Brüggessä se on kahden ammattitappajan ! pomoa esittävä Ralph Fiennes, Bansheessä sitä osaa kantaa Gary Lydon poliisimiehenä. Irlantilaisen druidihahmon ja juorueukon yhteensulaumana toimii Mrs. McGormick, Sheila Flittonin esittämänä. Mukaan on ympätty vielä Irlannin sisällissota (ankkuroi tapahtumien ajankohdan vuoteen 1923), jonka antama lisäarvo jää minulle yhtä hämäräksi kuin moni muukin elokuvan osasista – joista ei läheskään vähäisimpänä oudoksuta miniponi nimeltä Jenny. Oikeastaan ainut hahmo, joka soitti sisimmässäni vahvasti väräjävää kelloa, on Farrellin esittämän Pádraigin sisko Siobhán (Kerry Condon). Hän tekee viisaan päätöksen elämässään, päätöksen jota hän varmasti jatkossa katuu yhtä paljon kuin kiittääkin. Veikkaan että ajan myötä kiitoksen aihe kasvaa suuremmaksi. Harmi että hänen osuutensa tässä elokuvassa jää kovin vähäiseksi.

Minä en jää katumaan sitä, että kävin vaimoni ja tyttäreni kanssa katselemassa tämän elokuvan, jonka oscarit ovat tätä kirjoitettaessa vielä pending-moodissa. Vaimo ja tytär tykkäsivät, minä jäin enempi mietteliääksi. Vaimo lohdutti minua ja sanoi, että ehkä se vuosien myötä minullekin avautuu toisella tapaa. Voi olla, jotta avautuu ja jos ei avautuisikaan, niin ainahan minulle jää Brügge. The Banshees of Inisherin -elokuvan juonesta en ole tässä niinkään kertonut ja luulen että on parempi niin. Joka tämän pohdiskeluni tähän asti on jaksanut lukea, katselee kyllä sen elokuvankin jahka kohdalle sattuu.