Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenasta löytyviä kuunnelmia.
Anton Tsehov: Kosinta. Alkuteos on yhden näytöksen komedia Предложение vuodelta 1888, ensiesitys 1889 (saksankielisesta wikipediasta luntattu ja venäjänkielisestä vielä tarkastettu).
Vuonna 1948 taltioidun kuunnelman suomenti Reino Silvanto ja ohjasi Markus Rautio. Kolmen neljännesvuosisadan ikä on lisännyt kuunnelman magneettinauhaan sirinää ja sipratusta, jonka läpi kolmen näyttelijän esitys kuultelee kuulijan korville.
Sydämentykytyksestä kärsivä 35-vuotias tilanomistaja Lomov (Arvo Lehesmaa) tulee lopultakin kosimaan naapurinsa Tshubukovin (Vilho Siivola) 25-vuotiasta tytärtä Natalijaa (Eija Hiltunen). Hän pyytää tyttären kättä ensin isältä, joka suostuu innostuneena, kutsuu paikalle tyttärensä, mutta jättää asian esittämisen kosijan tehtäväksi. Valitettavasti kosija sotkeutuu ujouttaan puhumaan liian kautta rantain. Orastava yhteisymmärrys rakoilee pahasti kosijan mainitessa tilojen välissä sijaitsevan härkähaan, jonka kumpikin osapuoli väittää omistavansa. Tämän riidan jälkeen riidellään metsästyskoirien paremmuudesta, kunnes kosija lyyhistyy tykytykseensä.
Vaikka taltiointi on
todellakin seitsemänkymmenenviiden vuoden takaa, on näyttelijöitten
repliikkien erottaminen toisistaan helppoa – paitsi silloin kun
kaikki huutavat yhteen ääneen. Komedian arviointi ryppyotsaisesti
on naurettavaa, joten kerron mielipiteeni. Ihmisen kuuluu puolustaa
sitä, minkä oikeaksi kokee, muutoin joutuu myöntymään ihan
loputtomiin. Toisen kannattaisi silti antaa esittää asiansa rauhassa
ja laukoa vastaväitteensä kunnes pääasia on selvillä. Kuunnelman
kesto 26 min.
Nikolai Gogol: Huijarit. Alkuteos on komedia Игроки vuodelta 1842, ensiesitys 1843 (samat lähteet kuin edellä).
Vuonna 1968 taltioidun kuunnelman suomenti Kai Kauhanen, radiolle sovitti Terttu Talonen ja ohjasi Kurt Nuotio. Pääroolit vetävät Viljo Ahvonen (Iharev) ja Sulo Tuorila (Uteshitelni). Kaikkiaan kuunnelmassa on yhdeksän eri roolia, kaikki miesääniä. Äänien erottaminen ei aina ollut itsestään selvää, välillä piti pähkäillä kuka puhuu, odottaa näyttelijän äänen omimpien piirteitten erottumista. Itse tarina on sinänsä varsin kaavamainen kertomus korttihuijareista. Huijarin huijaaminen on tuttua monista elokuvista ja aivan ilmeisesti kyseessä on ihmisolentoin metsästäjänvaistoihin sisältyvä ikiaikainen ominaisuus. Ei tämä silti huperompi viihdekertomus ole ja kelpaa varoituksen sanaksi siinä missä tv:n tietoiskut: ”Varokaa merkattuja pakkoja!” Voisi myös kysyä käsitelläänkö tarinassa aihetta joukkuepeli vastaan yksilötaito, mutta enpäs kehtaa. Kesto 50 min.
 | |
| Gogolin patsas Pietarissa, Mihail Belov (1997). |
Nikolai Gogol: Huvinäytelmän jälkeen. Alkuteos on komedia Театральный разъезд после представления новой комедии vuodelta 1836 – 1842. (lähde Venäläinen Internet-kirjasto.) Ensiesitystietoa en löytännä.
Vuonna 1967 taltioidun kuunnelman suomenti ja sovitti Annikki Laaksi ja ohjasi Saulo Haarla. Mukana radioteatterin vakkareitten lisäksi juurivalmistuneen Teatterikoulun näyttelijäkurssin väkeä.
Rooleja on paljon, mikä kuvastaa esityksestä poistuvan katsojakaartin määrää. Tämän voi ottaa kuuntelijana haasteellisena, sillä en millään kyennyt pysymään troikalla siitä, kuka milloinkin puhuu. Hieman sain apuja netissä olevasta näyttelijäluettelosta. Ainakin Kauko Kokkonen esittää valtioneuvosta, joka kokee näytelmän arvottomana pilkantekona valtion virkamiehistöä kohtaan ja Heikki Kinnunen esittää herraa, joka kokee juuri tämänkaltaisen epäkohtien juuriin tarttuvan näytelmäkirjallisuuden tarpeellisena isänmaalle. Pekka Autiovuori esittää näytelmäkirjailijaa, joka janoaa tietoa siitä, miten yleisö ottaa hänen näytelmänsä vastaan ja kuuntelee salaa teatterirahvaan reaktioita. Kuten arvata saattaa, on kirjailija hieman pettynyt kuulemaansa, jonka mukaan hänen näytelmänsä olisi vain ”lorua, kokkapuheita ja pelkkää hullutusta”. Hän puhkeaa seuraavanlaisiin pohdintoihin:
”Erehtyy ken väittää ettei nauru tepsi niihin joita vastaan sen kärki on suunnattu.”
”Syvää ja vapauttavaa naurua nauraa vain suvaitsevainen sydän.”
Kirjailijan lopussa esittämän monologin perusteella näytelmän on tarkoitus vaikuttaa katsojiin, herätellä heitä.
Kesto 34 min.
Tämä ei nyt kuuntelis tämän enempää näitä venäläisiä. Otetaan vaikka virolaisia seuraavaksi.
Olen joskus blogiaikana lukenut Tsehovin Kolme sisarta. Muistikuvat ovat haaltuneet maailman tuuliin.
VastaaPoistaVenäläinen kirjallisuus ei sattuneista syistä ole oikein muodissa, mutta vielä on itselläni klassikoita lukematta. On se niin sääli, mihin alennustilaan hullu johtaja voi kansakunnan saada.
Joo, pitää rajoittaa venäläisten lukemista, vaikka eivät tietenkään nämä klassikot ohjuksia lähettele eivät edes drooneja. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on tuomittava teko, joka vaarantaa koko maailman turvallisuuden.
PoistaNikolai Gogol muuten syntyi Pultavassa, nykyisen Ukrainan alueella. Hän kirjoitti venäjän kielellä. Gogolin pietarilaisnovellit ovat hurjia ja upeita.
Milloinhan pääsee Isolle Tallikadulle katsomaan Gogolin patsasta, ja jos, niin minkälaiseen Vennäänmaahan? Onneksi suuri venäläinen taide nousee yli kansallisten rajojen. Viimeksi olin katsomassa Moldovan kansallisbaletin esittämää Joutsenlampea Kuresaaren piispanlinnassa, jossa venäläiset tappoivat 1941 90 kaupunkilaista. Monenlaista poliittista vetoa taiteen ikuisten arvojen ympärillä.
VastaaPoistaOlen todella iloinen, kun pääsin tammikuussa 2020 vierailemaan Pietarissa ja vaimonikin sai käydä Talvipalatsissa ja Venäläisen taiteen museossa ja Iisakin kirkossa ja Verikirkossa ja ajeltiin metrolla ja linja-autolla. Nyt on minulta semmoiset reissut tehty. Jospa saisin nurmikon sentään leikattua.
PoistaMelkein tekisi mieli uskoa niihin toiveisiin, että rauhanneuvottelut voisivat olla joskus näköpiirissä, mutta luontainen pessimismi jarruttaa niin, että välttyy pahoilta pettymyksiltä.